Toistaiseksi tauolla

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Anna Ekberg: Uskottu nainen
Kærlighed for voksne, suomennos Katarina Luoma
Minerva Crime 2019, 416 s.

Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät vajaa 50-vuotiaat tanskalaiset kirjailija-ohjaajat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinrich. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun miehet käyttävät pseudonyymiä. Aiemmin he ovat julkaisseet kolme kirjaa nimellä A. J. Kazinski, joista suomeksi on käännetty teos Viimeinen hyvä ihminen (2011). Uskottu nainen jatkaa samalla trillerimäisellä jännityksellä kuin viime vuonna ilmestynyt Salattu nainen.

Kuva: Minerva Kustannus

Kirjan miljöönä on Tanskan vuonojen Vejle. Christian ja Leonora ovat olleet naimisissa 20 vuotta. Christianilla on rakennusyhtiö veljensä kanssa. Leonora on luopunut viulistin urastaan ja jäänyt kotiin hoitamaan heidän vakavasti sairasta poikaansa. Nyt ylioppilaskevättään viettävä poika on kuitenkin terve, kiitos kalliin kanadalaisen yksityisklinikan. Hoitojen rahoittamiseksi Christian on joutunut tekemään erinäisiä ratkaisuja firmassaan, jotka eivät kestä päivänvaloa. Tämä sekä väljähtänyt avioliitto ovat ajaneet Christianin etsimään intohimoa muualta.

Leonoran epäilykset suhteesta heräävät, kun Christianin puhelimeen tulee öisiä tekstiviestejä. Firman juhlissa hän saa arveluilleen vahvistuksen.  Christian onkin jo ehtinyt miettiä avioeroa ja suhteen paljastuttua hän on varma, että avioliitto on ohi. Tämä jää haaveeksi, sillä Leonora ei aio luopua Christianista ja heidän yhteisestä elämästään, vaan turvautuu uhkailuun ja kostoon. Jotta Christian pääsisi vapaaksi, hän ajautuu epätoivoissaan äärimmäiseen tekoon.

Kertojina toimivat sekä Christian että Leonora, mutta myös tapausta selvittänyt eläkkeelle jäänyt poliisi Holger, joka kertoo tarinaa kahvilassa aikuiselle tyttärelleen. Kehystarina muuttuu myös Holgerin omaksi tarinaksi siitä, miten hän tapasi ja meni naimisiin vaimonsa Karenin kanssa sekä hänen suhteestaan tyttäriinsä Josefineen ja Isabellaan.

Tämä on todellinen yllättävien käänteiden ja menneisyydestä paljastuvien seikkojen kirja! Lukija ei pääse perinteisen dekkarin tapaan hyvän tyypin puolelle, vaan päähenkilöiden näkökulmat tuodaan esille niin, ettei karmeistakaan teoista pysty syyttämään ketään. Läpi kirjan kulkee pahaenteinen tunnelma ja loppuratkaisusta jää kalsea olo. Silti en voi kuin suositella lukemaan sekä tämän että viime vuonna ilmestyneen Salatun naisen.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin Mr. Bojangles

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles 
En attendant Bojangles (2015), suom. Ville Keynäs
Siltala 2017, 144 s.

Kuva: Siltala

Tämä on tarina pariskunnasta, jotka rakastavat hulluna toisiaan ja pientä poikaansa. He nauttivat elämästään, järjestävät illallisia joista juotava ei lopu. Illasta toiseen levysoitin soittaa Nina Simonen Mr. Bojanglesia ja pariskunta tanssii.

Tämä on tarina hullunkurisesta perheestä, jolla on hyvin erikoinen elämäntapa. Kaksi kertojaa avaavat meille tarinansa: poika, jonka ikää emme tiedä, ja isä, jonka otteita hänen salaisista muistikirjoistaan. Molemmat puhuvat perheen kolmannesta jäsenestä: äidistä, romaanin keskeisestä henkilöstä, hassusta naisesta, jonka nimeä lukija ei saa tietää, koska aviomies kutsuu häntä eri nimellä joka päivä. Perheen neljäs pysyvä jäsen on eksoottinen lintu, nimeltään Neiti Turhanpäiväinen. Perheessä vierailee usein myös senaattori, jota kutsutaan nimellä Törkimys.

Tämä on tarina, joka on täynnä ranskalaista charmia, elävää elämää, onnellista ja hirvittävää. Lapsen näkökulmasta jokainen päivä on uusi seikkailu, koskaan ei tiedä millainen päivästä tulee. Vanhemmat rakastavat lastaan, mutta ovat täysin kyvyttömiä huolehtimaan lapsestaan. Pojan rakkaus vanhempiaan kohtaan on vankkumatonta, niin kuin jokaisessa toimintahäiriöisessä perheessä on.

Tämä on tarina näennäisen onnellisesta perheestä, jota varjostaa äidin mielisairaus. Vähitellen kulissit rakoilevat isän peiteyrityksistä huolimatta. Sävy säilyy kepeänä, mutta pinnan alta nouseva melankolia kasvaa loppua kohden.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
The death of Mrs Westaway, suom. Antti Saarilahti
Otava 2019, 399 s.

Kuva: suomalainen.com

Yksi lintu surun tuo
Toinen johtaa onnen luo
Kolmannella tytön saa
Neljäs pojan lahjoittaa
Viides viestii hopeaa
Kuudes kultaa ennustaa
Seitsemäs se vaikenee
salaisuutta varjelee

Parikymppinen Harriet Westaway on pulassa. Hän on lainannut pienen summan rahaa herra Smithiltä ja hyväuskoisena kuvitellut voivansa maksaa sen pian takaisin. Brightonin satamassa tartot-korteista ennustuksia tekevän Harrietin tienestit eivät riitä edes lainan lyhentämiseen saati pikavauhdilla kasvaviin korkoihin. Kun karski koronkiskuri ilmestyy Harrietin kojulle, on leikki kaukana. Kuin vastauksena toiveisiinsa Harriet saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen ja testamentanneen osan perinnöstään lapsenlapselleen. Pian Harriet kuitenkin ymmärtää, että kirje on lähetetty väärälle henkilölle. Kovaotteisen velanperijän hengittäessä niskaan epätoivoinen Harriet päättää tekeytyä perijäksi ja huijata osuutensa itselleen.

Harriet matkustaa hautajaisiin ja päätyy isoäidin Trepassen Housen kartanoon perinnönjakoon kolmen enonsa ja heidän perheensä kera. Kaikki ottavat kadoksissa olleen perheenjäsenen avosylin vastaan ja vähiteleen Harrietin alkaa olla entistä vaikeampi pitää yllä sukulaisen roolia.

Ruth Ware onnistuu täydellisesti kuvatessaan perienglantilaista kartanoa, sen kylmiä ja kolkkoja huoneita, hämähäkinseittejä ja homeisia nurkkia. Tietenkin talossa on myös ikivanha palvelijatar, joka majoittaa Harrietin vinttihuoneeseen. Miksi huoneen ikkunassa on kalterit ja miksi sen oven saa lukittua ulkopuolelta? Synkkä talo suorastaan huokuu murhetta ja surullisia kohtaloita. Pikkuhiljaa perhesalaisuudet alkavat paljastua Harrietille ja hän huomaa tehneensä ison virheen havitellessaan perintöä.

Läpi kirjan kuljetaan synkissä vesissä ja tunnelma on karmea. Romaanin edetessä odottaa koko ajan milloin rysähtää, mutta Ware vie tarinaa verkkaisesti eteenpäin paljastaen yksityiskohdan toisensa jälkeen, niin että lukija tulee huijatuksi pariinkin kertaan. Oman mielenkiintoisen ja kammottavan lisänsä tarinaan tuo tarot-korttien tulkinta sekä kartanon ympärillä parveilevat harakat. Tiivistämisen varaa olisi tässäkin kirjassa ollut, mutta puolivälin jälkeen päästiin vauhtiin eikä kirjaa enää malttanut laskea kädestään.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, 2015, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

Jos mehiläiset katoaisivat, ihmiskunnalla olisi elinaikaa neljä vuotta.
Maurice Maeterlinck, The Life of the Bee, 1901

Joskus hyvä kirja voi hukkua kirjaston hyllyyn vain siksi, että sen genreksi on merkitty scifi. Tieteiskirjallisuuteen perehtymättömälle sana scifi voi tuoda mieleen avaruusoliot ja aikamatkailun. Jos tämän tyyppinen kirjallisuus ei kiinnosta, jää tämäkin aarre löytymättä. Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) Mehiläisten historia on syystä palkittu Norjassa.

[William] Yhtäkkiä huomasin täriseväni innosta. Tätähän minä halusinkin, tähän koko intohimoni oli kohdistunut. En malttanut irrottaa katsettani piirustuksista enkä mehiläisistä. Halusin sinne. Pesään!

Kirjassa liikutaan kolmessa aikatasossa. Englantilainen siemenkauppias William elää 1850-luvulla. Liuta lasta mekastaa alakerrassa, kun isä potee masennusta sängyssä. Vaimo Thilda on kantanut vastuun perheestä jo pitkään. Jotain pitäisi keksiä, jotta Williamin saisi takaisin elävien kirjoihin ja huolehtimaan jälkikasvustaan. Ratkaisu löytyy mehiläisten hoidosta.

[George] "Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä, ruokaa riittäisi koko maailman väestölle", Tom sanoi.
"Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä", matkin ja tuijotin häntä vesilasin reunan yli. "Ihmiset ovat aina syöneet lihaa."--
"En suinkaan ole ainoa kasvissyöjä", Tom sanoi.
"Tällä tilalla syödään lihaa", sanoin ja nousin niin äkkiä, että tuoli kaatui. --
"Ethän sinä mikään sikatilallinen ole", Tom sanoi.
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Mitä väliä sillä on, syönkö lihaa vai en? Kunhan syön hunajaa." 
Hän virnisti. Ystävällisestikö? Ei. Vähän röyhkeästi.

Georgen tarina sijoittuu vuoteen 2007. Hän elää vaimonsa Emman kanssa Ohiossa Yhdysvalloissa ja pyörittää menestyksekkäästi mehiläistarhaa. George on suunnitellut, että hänen yliopistossa opiskeleva poikansa Tom ottaa haltuun mehiläisten hoidon. Tomilla on kuitenkin muita suunnitelmia. Harmaita hiuksia aiheuttavat myös maailmalta kantautuvat uutiset oudoista mehiläiskadoista.

[Tao] Oli monta päivää siitä kun olin viimeksi nähnyt linnun, nekin olivat vähentyneet. Ne saalistivat niitä harvoja hyönteisiä, joita oli enää olemassa, ja näkivät nälkää kuten muukin maailma. 

Tulevaisuus raottuu meille Taon tarinassa. Vuonna 2098 Kiinan Sichuanissa ei ole enää pölyttäjiä. Taon työtä on pölyttää 12 tuntia päivässä hedelmäpuita käsin muiden naisten kanssa. Raskaan työn vastapainona ovat Taon mies Kuan ja heidän 3-vuotias poikansa Wei-Wen. Eräänä päivänä komitea ilmoittaa, että työtekijät saavat lepopäivän. Tao perheineen suuntaa puistoon, jossa tapahtuu jotain, joka muuttaa heidän elämänsä.

Kaikkien kolmen tarina vuorottelee kirjassa ja kietoutuu lopulta yhteen. Henkilöitä yhdistävät paitsi mehiläiset, myös vanhempien kompleksinen suhde lapseensa, äidinrakkaus ja parisuhteen ongelmat. Vanhemmuuden kokemus näyttäytyy samanlaisena kautta aikojen.

Taon tarina on kuitenkin kirjan kiinnostavin. Se valottaa mitä vuoden 2007 ja 2098 välillä mehiläisille tapahtui. Dystopia on, että tällä menolla 80 vuoden päästä ruoka koostuu pääosin korvikkeista ja ihmiset näkevät nälkää. Lihaa ei ole, sillä eläinrehu vaatii liikaa viljeltyä maata ja pölyttämistä. Ihmiset on valjastettu maataloudelle, miljoonakaupungit ovat tyhjentyneet, vanhoja sähköautoja on enää vain korkeimmilla virkamiehillä, digitaaliset verkostot ovat kaatuneet, elämä on selviytymistaistelua.

Ei tämä mitenkään kaukaa haettua ole. Maja Lunde hallitsee faktat ja on rakentanut tarinansa niiden ympärille. Romaani opettaa, että mehiläiset ovat alkaneet vähentyä jo 1980-luvulla torjunta-aineiden myötä. Vuoden 2007 CCP (Colony Collapse Disorder) -uutisoinnin muistan oikein hyvin itsekin. Mehiläiskato on jo alkanut, mutta se ei ole vielä levinnyt maailmanlaajuiseksi. Kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. Montako päivää pärjäisin Taon Sichuanissa?

Kirjan luettuaan suhtautuu mehiläisiin aivan toisella tavalla. Ensi kesänä poistan valepesän parvekkeeltamme ja teen mehiläisille sokerivesibaarin.

Mieleenpainuvin kohta:
Ja se lyhyt tunti, jonka sain olla päivittäin lapseni kanssa. Meillä oli vain se lyhyt, ja sen lyhyen tunnin aikana voisin ehkä saada jotakin aikaan. Kylvää siemenen ja antaa hänelle mahdollisuuden, jota minulla itselläni ei koskaan ollut.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 367 s.


Millainen on hyvä kirja? Kieleltään rikas, teksti harkittua ja tiivistettyä, juoni ymmärrettävä ja päähenkilö kiinnostava. Jotta hyvä kirja jäisi mieleen, sen täytyy herättää jokin tunne. Kirja on tehnyt vaikutuksen, kun sen henkilöitä, tematiikkaa tai käänteitä pohtii vielä kirjan luettuaan. Parhaimmillaan kirja antaa sysäyksen toiminnalle, kuten innostaa tutkimaan aiheesta lisää, johdattaa päätöksentekoon tai elämänmuutokseen. Kirjan sanoma antaa voimaa, herättää keskustelemaan ja elää siten lukukerran jälkeenkin.

Tämä kaikki tapahtui minulle, kun luin Minna Rytisalon Rouva C:n.

Kuopiolaisen piian ja kangaskauppiaan tyttärellä Wilhelmina Ulrika Johnsonilla oli ajatus. Sen sijaan, että hän menisi naimisiin ja tekisi lapsia, kuten tytöltä 1860-luvulla odotettiin, hän lähtisi opiskelemaan. Erääseen kaupunkiin on perustettu seminaari, jossa nainen voi opiskella opettajaksi. Aikansa suostuteltuaan Minna saa isältään luvan ja muuttaa järvikaupunkiin. Jälkipolvi tulisi tuntemaan hänet kirjailijana ja liikenaisena Minna Canthina.

Rouva C. sijoittuu juuri noihin nuoruusvuosiin Jyväskylässä. Kaunokirjallinen teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Rytisalon kirja on onnistunut kansikuvaa myöten. Romaanin Minna Canth on uskottava, inhimillinen nainen, jonka kanssa haluaisi mielellään istua saman pöydän ääreen keskustelemaan naisasiain nykytilasta. Teksti on raikasta, kaunista ja tuo Minnan elämän elävänä lukijan eteen. On mielenkiintoista seurata millaista elämää nuori Minna eli ennen kuin hänestä tuli kapinallinen uudistaja, se nainen, jota arvostettiin myöhemmin niin paljon, että hänestä valettiin patsas järvikaupungin Kirkkopuistoon.

Minna ehtii opiskella vuoden, kunnes luonnontieteiden opettajana toiminut Ferdinand Canth kosii. Minna ei suostu kosintaan ensimmäisellä kerralla, koska tuohon aikaan se olisi tarkoittanut opinnoista luopumista ja miehen hallittavaksi joutumista. Minnan tunteet lehtori Canthia kuitenkin kasvavat ja lopulta Ferdinand saa toisen mahdollisuuden. Pariskunnan avioliiton kantavana voimana on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus sekä yhteinen tavoite, kansakunnan sivistys.

...ja kohta kuului käheä huuto joka sai Ferdinandin juoksemaan huoneeseen, vaikka hänen oli ehdottomasti käsketty pysyä poissa. Mutta hän oli luonnontieteilijä, hän halusi nähdä kaiken mitä suinkin hänelle näytettäisiin, ja lapsenpäästäjä kertoi kummissaan seuraavassa talossa, miten lehtori oli rynnännyt sisään, kiinnittänyt ihan ensin huomionsa vaimoonsa, sitten lapseen, ja myöhemmin vaatinut saada nähdä istukan, jälkeiset, hän oli sanonut, ihaillut maailmankarttaa jonka suonet muodostivat, sanonut rouvalleen että kasvosi ovat täynnä outoja verenpurkaumia, en tiennyt että ponnistus olisi noin kova. Lehtori on originelli, niin Minna sen myöhemmin muotoili, mutta lapsenpäästäjä valitsi ihan eri sanan.

Lapsia syntyi lopulta seitsemän, kuopus aviomiehen jo kuoltua. Miehelleen Minna ei ollut pelkkä lapsentekokone, vaan Ferdinand arvosti Minnaa, tämän älykkyyttä ja ajatuksia. Herra C. antoi Minnalle kaiken tukensa, jotta tämä saattoi panostaa muuhunkin kuin perhe-elämään. Kirjassa Ferdinand antaa Minnan olla se nainen, joka pyytää suutaria teettämään saappaat korollisten nyörikenkien sijaan, jotta voisi kävellä kuivin jaloin sipsuttelematta. Hän ei välitä, vaikka Minna leipomat kakut palavat uuniin, vaan kannustaa Minnaa kirjoittamaan. Todellisuudessa Minna Canthin kirjallinen ura käynnistyi toden teolla vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen. Johtuiko se siitä, että Minna pääsi vapaaksi avioliiton velvollisuuksista vai siitä, että hän oli avioliiton aikana saanut mieheltään riittävästi tukea omille ajatuksilleen ja agendoilleen? Haluan uskoa jälkimmäiseen.

Tuki olikin tarpeen, sillä Minnan ajatukset tyttöjen kouluttamisesta, naisten oikeudesta omaan mielipiteeseen, kehoon, päätöksentekoon ja elämään ylipäänsä, kohtasivat vastustusta niin miesten kuin naistenkin keskuudessa:
[Flora:] Minun mieheni on sanonut, että miehen järki on naisen järkeä suurempi, se on totta ja näkeehän sen kaikkialta, kaikki suuret johtajat, opettajat ja tiedemiehet ovat miehiä, ja tämä on luonnon laki ja Jumalan, et sinä sille mitään voi, ja asioiden järjestys on tällaisenaan hyvä, koska niin on ollut aina ja niin pitää olla jatkossakin.

Naisen asema, tyttöjen oikeudet, ystävyys, rakkaus ja avioliitto. Nämä ovat romaanin kantavia teemoja. Rytisalo nostaa esiin tapahtumia, joista voi päätellä mistä Köyhää kansaa tai Anna Liisa ovat saaneet alkunsa. Kirjaa voi lukea tietämättä Minna Canthista yhtään mitään. Oikeastaan kirja on avaus, joka innostaa ottamaan selvää todellisen Minna Canthin elämästä.

Vaikka elämme tyystin eri aikaa, ongelmat näyttävät olevan edelleen samoja. Mitä Minna Canth tekisi? Messuaisi edelleen koulutuksen tärkeydestä. Nostaisi esiin lasten ja nuorten kiihtyvällä tahdilla heikkenevän lukutaidon ja kehottaisi vanhempia näyttämään esimerkkiä lukemalla kirjoja. Puolustaisi vähemmistöjen oikeuksia vaatimalla translain uudistusta. Ottaisi kuvan seminaarista Instagramiin ja kirjoittaisi #unocygnaeus #metoo.

Mieleenpainuvin kohta:
Ulospäin ei näkynyt, miten Minnan suussa leivoksen sitruuna maistui hikiseltä kädeltä ja pölyisiltä papereilta. Minna nyökkäili mutta ajatteli olevansa aina vain vanki, porvarillisten sääntöjen, puristavien vaatteiden, kohteliaisuusetiketin ja ihmisten keksimien lakien vanki. Ei hän ollut kirjoittanut itseään sieltä ulos. Tässä hänen piti istua vieläkin, olla kuuntelevinaan joutavia jorinoita, vaikka Ferdinand odotti Helsingissä. Hän nousi ylös. Ainakin hän voisi määritellä, milloin tämä loppuisi ja se olisi nyt.

Otsikkoteksti Minna Canthin näytelmästä Työmiehen vaimo.

Jarkko Tontti: Perintö

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 s.


Nostin vihot sängylle ja istuin lukemaan. Mitä ihmettä nämä ovat? Kansilehdillä oli äidin käsialalla kirjoitettuja vuosilukuja... -- Äiti oli pitänyt päiväkirjaa.

1. kesäkuuta 1976. Kesäloman ensimmäinen päivä ohi. Lapsen äidin luona. Joimme pullon valkoviiniä Jaakon kanssa. Sen jälkeen hyvää seksiä! Kolme kertaa!
4. marraskuuta 1994. Henrik toi likaiset alusvaatteensa. Pestäviksi! Saatana. Kaksikymmentäkolmevuotias. Ei koskaan sano kiitos. Anna-Leena käyttää minua kissanhoitajana. En ole hänen piikansa. Koska he kasvavat aikuisiksi?

Henrik ja Anna-Leena, riitaisat aikuiset sisarukset, kohtaavat vuosien jälkeen, koska äiti on kuollut.  Kun Henrik menee tyhjentämään äidin asuntoa, hän löytää sinikantiset vihot, joiden sivuilla elää aivan toisenlainen äiti kuin Henrikin tuntema. Anna-Leenan ja Henrikin välillä tulee kinaa vihoista, sillä äiti on vannottanut Anna-Leenaa piilottamaan päiväkirjat Henrikiltä: "Henrikiä pitää suojella. Hän on hauras. Hän menee rikki jos saa tietää."

Päiväkirjoista paljastuvat salaisuudet saavat lukijan kääntämään sivuja aina vain nopeammin. Miten kiinnostava tämä äiti onkaan! Teräskuorinen lääkäri, jolle julkisivun ylläpito oli kaikki kaikessa. Äiti hoitaa velvollisuutensa, kasvattaa lapsensa, hautaa miehensä ja pelkää, pelkää niin kauheasti häpeää ja kunniansa menetystä.

Sano se minulle Henrik. Miten juuri sinä tiedät, mikä on muille ihmisille oikein? (Anna-Leena)

Nämä sisarukset vasta mielenkiintoisia tyyppejä ovatkin. Henrik on filosofian opettaja, naimisissa oleva kahden nuoren isä, jolla tuntuu olevan suunnitelmia ja haaveita, mutta ei jämäkkyyttä toteuttaa niitä. Nuorena Henrik on ollut perheen kapinallinen, eronnut kirkostakin ja puhkunut vaimolleen kuinka "On skandaalimaista, että Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja opetetaan koulussa kuin ne olisivat jotain muuta kuin Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja." Isän kuoleman jälkeen perintörahat kuluivat viininhuuruiseen jatko-opiskeluun, kunnes Henrik järkiintyi ja ryhtyi opettamaan. Äiti ja Anna-Leena ovat pitäneet häntä ikuisena pikkulapsena, jolle ei kerrota asioita.

Anna-Leena on eronnut ja uusissa naimisissa oleva plastiikkakirurgi, kahden lapsen äiti. Mies tuntuu olevan töissä aamusta iltaan, lapset viihtyvät mielummin kavereidensa kuin äidin kanssa. Syliin tulee enää kissa. Onneksi työ antaa elämään sisältöä, mutta ennenkaikkea rahaa. Sitä tarvitaan puitteiden ylläpitoon - ja voi sillä ostaa vaikka uuden auton kilpailuhenkisen naapurin harmiksi. Äiti on aina uskoutunut Anna-Leenalle. Päiväkirjojen tekstit paljastavat Anna-Leenan ihmetykseksi asioita, jotka äiti on pitänyt itsellään.

Hilpeyttä herättää sisarusten käsitys lapsuudesta. Kumpi sai enemmän, kumpaa rakastettiin enemmän? Samat asiat ja tapahtumat muistetaan ihan eri tavalla. Tämä lienee tuttua kenelle tahansa, jolla on sisaruksia. Vai kuinka moni ei pystyisi samaistumaan tähän?

Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmäistä nillitystä. (Anna-Leena)

Anna-Leena oli aina äidin puolella minua vastaan. Se kannatti. Ajattelin sitä rahan määrää, minkä äiti oli vuosien aikana pumpannut heidän perheelleen. Kaikki ne yhteiset ulkomaanmatkat ja shoppailupäivät Helsingissä Anna-Leenan, Camillan ja Charlottan kanssa. Olin nähnyt Facebookista heidät monta kertaa yhdessä Stockmannin kahvilassa. Äiti maksoi kaiken, olin siitä varma. (Henrik)

Kirjassa on myös tuttuja juttuja x-sukupolvelle, kun sisarukset muistelevat lapsuuttaan. Pystyin hyvin samaistumaan Anna-Leenaan, kun hän muisteli varhaisnuoruuttaan 1980-luvulla:
Äiti oli kertonut, että 1960-luvun lopulta 1980-luvulle saakka vietimme kaikki kesälomat maalla. "Ei silloin noin vain matkusteltu ulkomaille" -- Ehkä minä muistin ne matkat [Teneriffalle ja Kreikkaan], koska niitä oli niin vähän. Silloin maailma oli harvapiirteinen. Mietittiin kahvilassa ja ulkona syömässä käymisen hintaa kuin se olisi maailmanlopun kysymys. Vaikeata käsittää nykyään.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kiinteistöjen lainhuutohakemusten käsittelijä, kiinteistönotaari Tontti, jonka nimi huvittaa Anna-Leenaa ja hänen miestään. Liekö kirjailija, lakimies kun on, sijoittanut itsensä kirjaan?

Kirja herätti vahvoja tunteita. Mitä me loppujen lopuksi vanhemmistamme tiedämme? Mitä on tarpeellista tietää? Olemmeko tilivelvollisia vanhemmillemme? Kun napanuora vanhempien kuoltua katkeaa, on viimein kasvettava aikuiseksi, omaksi itsekseen.

Mieleenpainuvin kohta:
Ajattelin äitiä, ajattelin isää. Jos olisin tiennyt kaiken sen, minkä nyt tiesin, olisin puhunut heille toisin. Yhtäkkiä minua kadutti, että en ollut koskaan sanonut heille, että rakastin heitä. He olivat molemmat ikäviä tyyppejä, kusipäisiä, vajavaisia ja ennen kaikkia oman elämänsä omilla päätöksillään pilanneita typeryksiä. Niin kuin me kaikki olemme. Anteeksi äiti, anteeksi isä.