Sisaret 1918

Sisaret 1918
Toimittaja Reetta Laitinen, Kansan Arkiston tutkija
Sarjakuvataiteilijat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018, 110 s.

Kansi: Tiitu Takalo

Mummoni oli ensimmäinen, joka kertoi minulle kansalaissodasta. Sitä nimitystä hän käytti. Mummon isä vältti kansalaissodan, koska tunsi oikeat ihmiset ja oli hyvä puhumaan. Hän oli ison maalaistalon isäntä, joka teki kauppaa kaupungin varakkaiden herrojen kanssa. Hänen vaimonsa oli viimeisillään raskaana, odotti perheen kolmatta lasta, eikä mies voinut jättää vaimoaan huolehtimaan yksin talonpidosta ja pienistä lapsista. Mummon isä ei ollut punainen eikä valkoinen, vaan yritti pysyä puolueettomana. Se oli tarpeen, jotta pystyi myymään kinkkua ja kauraa herrasväelle ja jotta talossa oli työmiehiä tekemässä töitä. Mutta kun pikkutyttönä kysyin kummalla puolella me sitten oltiin, kävi mummoni kasvoilla varjo. En koskaan unohda miltä hän näytti sylkäistessään sanat: "No valkoisten puolella tietenkin!". Jostain syystä tämä on aina hävettänyt minua, se että sukuni kannatti lahtareita.

Reetta Niemensivu

Myöhemmin opin koulussa, että sodalla on kuusi eri nimeä: kansalaissota, veljessota, sisällissota, vuoden 1918 sota, punaisten ja valkoisten sota, luokkasota. Opin, että tämä on vaiettu sota, koska se repi kansan erilleen ja ihmiset palasiksi. Sisällisota näytti miten inhimillisyys katoaa, miten toista ihmistä ei näe enää ihmisenä vaan vihollisena. Tämän sodan jälkiä me kannamme edelleen mukanamme.

Emmi Nieminen

Sisaret 1918 kertoo kymmenen naisen tarinan, punaisten ja valkoisten. Muistelmia on kerätty Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta ja SKS:n 1918-kokoelmasta. Sarjakuvanovellien tarinat ovat tosia, jotka olisi voitu kirjoittaa sellaisenaankin. Sarjakuva tuo tarinat lähemmäs, läpi mielen ja sydämen. Lukija kokee pelon, häpeän, intohimon, kapinan, haavat. Jokainen tarina näyttää eri näkökulman, sen millaista elämä oli torpassa, rintamalla, sairaanhoitajana, kapinallisena, lapsena. Tehokeinona käytetään ajoittain punaista väriä, mikä toimii loistavasti.

Annukka Leppänen

Annan kiitoksen siitä, että kansalaissodan raakuuksia ei tässä kirjassa kuvailla, vaan teos keskittyy yksittäisen ihmisen kokemukseen ja inhimillisyyteen. Tarinat ovat paikoin hyvin koskettavia, eikä kyyneliltä tai kylmiltä väreiltä voi välttyä. Kirjan sanoma on selvä: sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä, eikä keskustelua sisällissodan traumoista ole vieläkään käyty riittävästi.

Mieleenpainuvin kohta:

Tiitu Takalo

Sisällissodan naisnäkökulmasta kiinnostuneille suosittelen näitä kirjoja:
Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918
Heidi Köngäs: Sandra
Anneli Kanto: Veriruusut
Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet
Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit
Lauri Lepola: Rohkeat tytöt Tampereella 1918
Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet
Anu Hakala: Housukaartilaiset

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti
Tammi 2018, 128 s.

Maria Kallio -fanina riemastuin, kun huomasin kevällä, että Kirjan ja ruusun päivän (23.4.) kirjana on tänä vuonna Leena Lehtolaisen Turmanluoti. Kirjan ja ruusun päivän teokset ovat ohuita, mutta mukavia luettavia. Ideana on, että kirjakaupat antavat tietyllä summalla ostavalle asiakkaalle erikoisteoksen kaupan päälle. Hyvä juttu asiakkaalle, mutta huono homma kirjastoille, jotka eivät voi teosta hankkia. Onneksi joka vuosi löytyy kirjaston asiakkaita, jotka ystävällisesti lahjoittavat erikoisteoksen kirjastolle. Heitä on kiittäminen siitä, että minäkin sain tämän kappaleen käsiini.

Marian mies Antti ilmoittaa perheensä yllätykseksi hankkineensa metsästäjäntutkinnon ja olleensa aseenkantolupaan vaadittavat kaksi vuotta ampumaseuran jäsenenä. Tytär epäilee, että isällä on viidenkympin kriisi, mutta Antti on sitä mieltä, että uuden harrastuksen parissa saa olla luonnossa ja tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Ensimmäinen metsästysreissu saa kuitenkin karmea lopun, kun yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee. Tutkinnan edetessä syyttävä sormi kääntyy Antiin. Marian on vaikea pysytellä jutusta etäällä, etenkin kun Antti alkaa saada uhkauskirjeitä. Lähtikö turmanluoti todellakin Antin aseesta?

Tuttuun tapaan kirjassa kuvataan pariskunnan arkielämää, silitetään kissaa ja laitetaan ruokaa. Edellisistä Maria Kallio -kirjoista poiketen, tällä kertaa ääneen pääsevät myös perheenjäsenet mies sekä lapset Iida ja Taneli. Turmanluoti on helppolukuinen, kilteistä dekkareista pitävien kirja.

Mieleenpainuvin kohta:
Miten kaukana saattoikaan toisesta olla, vaikka makasi samassa sängyssä, kosketusetäisyydellä.

Maria Kallion ystäville vinkkinä, että Leena Lehtolaiselta ilmestyy syksyllä uusi kirja, jota kuvaillaan näin:
Jännityksen mestari Leena Lehtolainen näyttää vetävissä rikos- ja kauhutarinoissa monipuolisen kertojantaitonsa ja pakkaa tiiviiseen tilaan tiheää toimintaa. Vangitsevat rikoskertomukset vievät ihmiset piinaaviin tilanteisiin, jotka pakottavat heidät reagoimaan ennennäkemättömällä ja kohtalokkaallakin tavalla.

Lehtolainen laajentaa rikoskertomusten maailmaa kihelmöiviin kummitustarinoihin ja hiipivään kauhuun. Miksi kirjastovirkailijasta tulee tappajan tyttöystävä? Löytääkö Lapin shamaani kidnapatun sulhasen? Mitä tapahtuu, kun nuori nainen joutuu aavemaiseen metsänpeittoon? Onko rakkaus kuolemaa väkevämpi ja voiko lapsella olla kolme isää?Tarinoissa mukana salaileva yksikönjohtaja Taskinen, ärhäkkä Pertti Ström, mitään pelkäämätön henkivartija Hilja Ilveskero ja peräänantamaton komisario Maria Kallio.

Jo yli 20 vuotta maamme luetuimpia rikoskertomuksia kirjoittanut Leena Lehtolainen osoittaa uudessa teoksessaan taitavansa jännityksen lajit piinaavista tilanteista kihelmöivään kauhuun ja vauhdikkaaseen trillerikerrontaan.

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

The Lido, suom. Natasha Vilokkinen

Otava 2018, 333 s.

Rosemary hymyilee ja muistaa, millaista oli kun oli kiire. Kahdeksankymmentäkuusivuotiaana hän menee harvoin minnekään ripeästi. Nyt hän kävelee ostostensa kanssa verkkaan torilta kohti asuntoaan Brockwellin puiston laidalla. Hän on pukeutunut arkisesti mutta huolitellusti pitkiin housuihin, mukaviin kenkiin ja kevätsadetakkiin. Harmaat laineet on kiinnitetty soljella pois kasvoilta. Aika on muuttanut hänen vartaloaan siinä määrin, ettei hän tahdo tunnistaa sitä, mutta silmät ovat edelleen samat - kirkkaansiniset ja hymyileväiset silloinkin kun suu ei hymyile. 

Rosemary on on asunut koko ikänsä Etelä-Lontoon Brixtonissa. Kirjastonhoitajana uran tehnyt leskirouva on käynyt maauimalassa sen vuoden 1937 avajaispäivästä lähtien. Juuri uimalassa Rosemary on viettänyt elämänsä tärkeimmät hetket: lapsuuden, sotavuodet, ensirakkauden, kypsän aikuisuuden ja vanhuuden. 

Hän [Kate] oli onneton toimittaja ja heikko ihminen, joka näytti kolmetoistavuotiaalta ja tunsikin itsensä sen ikäiseksi ison osan ajasta. Hän asui siivottomassa talossa ihmisten kanssa, jotka eivät välittäneet pätkääkään, oliko hänellä ollut huono päivä töissä tai oliko hän hukkunut kanavaan.

26-vuotiaan Katen yksitoikkoisten päivien lisäksi murhetta tuovat paniikkikohtaukset, eikä Kate oikein uskalla elää elämäänsä. Ura paikallislehden toimittajana junnaa paikallaan, kunnes päätoimittaja pyytää häntä tekemään jutun maauimalaa uhkaavasta sulkemisesta. Paradise Living -niminen yhtiö aikoo rakentaa maauimalan paikalle luksusasuntoja, täyttää uima-altaan sementillä ja rakentaa pelkästään asukkaille tarkoitetun yksityisen kuntosalin. Brixtonista on jo suljettu Rosemaryn entinen työpaikka kirjasto sekä kirjakauppoja. Uudesta tehtävästä innostuneena Kate haluaa ensi töikseen haastatella uimalan pitkäaikaista kävijää, jolloin hän tapaa Rosemaryn.

Ikäerosta huolimatta Rosemarysta ja Katesta tulee sydänystävät. He käyvät yhdessä aamu-uinneilla ja uimalasta muodostuu myös Katelle tärkeä paikka. Katen paniikkikohtaukset helpottavat uidessa, eikä maailma näytä enää niin synkältä uusien ystävien myötä. Naiset päättävät ryhtyä taisteluun uimalan pelastamiseksi. Operaation aikana Katen elämä mullistuu merkittävällä tavalla. 

Kirjassa on hyvin elokuvamainen kerronta. Tarina soljuu eteenpäin kuin, no, Rosemary ja Kate vedessä. Romantiikan ystävä nauttii Rosemaryn ja hänen miehensä Georgen rakkaustarinasta, kasvutarinoista pitävä taas Katen itsevarmuuden kasvamisesta ja oman elämän löytämisestä. Loppuratkaisu ei yllätä, mutta haitanneeko tuo. Kirjaston työntekijänä oli ilahduttavaa lukea kirjaston merkityksestä paikallisille asukkaille. En voisi olla enempää samaa mieltä Rosemaryn kanssa, että kirjasto on lähiön sydän ja sen arvo ymmärretään silloin, kun lopettamisuhka on päällä tai kirjasto on suljettu.

Tiedän kyllä, että olin pelkkä kirjastonhoitaja, mutta ajattelin itseäni mieluummin kirjojen vaalijana. Oli minun työni pitää hylly järjestyksessä, niin että romantiikka oli tahdikkaasti erotettu kertomakirjallisuudesta ja kaksitoistavuotias löysi murkkukirjan neuvoa kysymättä. Meille saattoi myös tulla silloin kun ulkona satoi. -- Hän ajattelee kirjastoa - lapsia jotka nauroivat lasten nurkkauksessa, ihmisiä jotka opiskelivat ja käyttivät tietokoneita hakeakseen töitä, ja viimeisiä päiviä kun kirjasto oli vielä auki. Kirjaston lopettamispäivänä useat ihmiset tulivat juttelemaan hänelle. 

Pinnalla pysymisen taito tarjoaa suloisia, pieni oivalluksia elämästä, vanhenemisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirjailijan jälkisanoista paljastuu, että Brockwellin uimala on oikeasti olemassa ja esikoiskirjailija Libby Page harrastaa itsekin ulkoilmauimaloita. Tämä on ehdottomasti se hyvän mielen kirja, jonka haluat lukea tänä kesänä!

Mieleenpainuvin kohta:
"Älä koskaan pahoittele", hän sanoo tuiman näköisenä. "Älä ikinä ole pahoillasi siitä, että tunnet. Älä ikinä pahoittele rakastumista. Minä en koskaan ollut pahoillani. En yhtä ainutta päivää."

Marian Keyes: Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
The break, suom. Kristiina Vaara
Tammi 2018, 640 s.

Tartuin tähän kirjaan kuvauksen perusteella: riemastuttava romaani keski-iän kriisistä ja rakkaudesta. Kriisejä tässä kirjassa olikin, rakkauttakin ripaus jossain siellä tapahtumien alla. Kirjastossa tämä teos on sijoitettu romantiikka-genreen, mutta minulle kirja oli jotain ihan muuta. Jostain syystä olin koko tarinan läpi surumielinen. Liekö taustalla oma keski-iän kriisini ja parisuhteen koettelemukset, joihin kirja kyllä tarjosi peiliä.

Päähenkilönä on nelikymppinen viestintätoimiston osakas Amy, jolla on pitkä ja onnellinen avioliitto Hugh'n kanssa. Perheeseen kuuluvat tytär Amyn aikaisemmasta suhteesta, pariskunnan yhteinen tytär sekä kasvattitytär. Idylli romahtaa, kun Hugh ilmoittaa haluavansa aikalisän ja lähtevänsä reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Aasiaan vailla vastuuta ja vihkisormusta. (No haloo! Kukapa lapsiperheen vanhempi ei sitä joskus haluasi?!) Amylle Hugh'n ilmoitus tulee shokkina. Hugh vannoo ettei halua erota. Parin viikon päästä Hugh on pakannut ja jättänyt Amyn huolehtimaan heidän kolmesta tyttärestään. Tämän lisäksi Amyn on aika ajoin mentävä vahtimaan Alzheimeria sairastavaa isäänsä, jotta hänen äitinsä pääsee tuulettumaan ginikerhoon.

Lukija sukeltaa Amyn läpi käymään helvettiin: yksinäisyyteen, masennukseen, vihaan, raivoon, suruun, ikävään. Olisi helppo luoda Hugh'sta tarinan konna, mutta Keyes ei lankea tähän ansaan. Amy ja Hugh ovat inhimillisiä heikkouksineen päivineen. Ehkä juuri siksi pitkän tarinan haluaa lukea loppuun. Mitä puolen vuoden aikana ehtii tapahtua? Miten parisuhteen käy kun Hugh palaa - vai palaako hän?

Olen melko varma, että minusta tuntuu pahemmalta nyt kuin alussa, silloin kun hän lähti, ja se on outoa. Mutta silloin olin shokissa. Se on ilmiselvää nyt. Äimistynyt ja raiteiltani. Hänen lähtönsä koko syvyys ja laajuus eivät vielä olleet paljastuneet minulle. Niin ihmiset sietävät sietämättömän: me alistamme itsemme juuri sille määrälle tuskaa kuin pystymme ottamaan vastaan päivässä tai hetkessä. Vasta kun olemme käsitelleet sen, voimme ottaa vastaan vähän lisää.

Yksi kirjan parhaimmista anneista on se miten koskettavasti siinä kuvataan keväällä ajankohtaiseksi tullutta aihetta: ei-toivottua raskautta ja Irlannin aborttilainsäädäntöä. Keyes kertoo hyvin elävästi ja säälimättä kuinka vaikeaa ihan tavallisen tytön on saada abortti Irlannissa. On etsittävä ymmärtäväinen lääkäri, jotta voidaan selvittää miten pitkällä raskaus on. Sen jälkeen on matkustettava mahdollisimman nopeasti Britanniaan, jossa keskeytyksen voi tehdä ellei raskaus ole pidemmällä kuin 10 viikkoa. Keskeytyksen jälkeen on pelättävä miten selviää kipujen kanssa paluumatkan ja entä jos joku saa tietää. Millaista helvettiä on elää naisena maassa, jossa teini-ikäinen voi saada raskaudenkeskeytyksestä 14 vuoden vankilatuomion! Onneksi tämä Euroopan tiukin aborttilaki kumottiin toukokuussa.

Yhtä kaikki, tämä kirja on Keyesin raskaimpia ja ehkä siksi parhaimmasta päästä. Amy ja Hugh läväyttävät lukijan kasvoille sen usein pohditun vaihtoehdon, lähteä vai jäädä, ja tarinan myötä lukija pääsee kokeilemaan sopiiko Amyn tai Hugh'n ratkaisu itselle. Romantiikkaa kaipaavalle tätä ei voi suositella, mutta jos olet koskaan parisuhteessasi toivonut pääseväsi hetkeksi pois, haaveillut seksistä jonkun toisen kanssa tai harkinnut eroa, tartu tähän kirjaan.