Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava 2018, 254 s.


Ensiksi täytyy todeta, että Taina Latvalan Venetsialaiset on vangitseva romaani. Kukapa ei jäisi koukkuun heti ensimmäiseltä sivulta, kun tarina alkaa näin:

Tämä on tarina kolmesta sisaresta. Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät. Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat. Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä. Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jolla oli yhteinen isä. Heillä on isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua. Tämä on myös tarina eräästä kesämökistä.

Kolme aikuista sisarta, Iiris, Paula ja Elina, kohtaavat kesämökillä, jonka isä rakensi heille, kun he olivat lapsia. He aikovat saunoa, uida ja päättää mitä mökille tehdään. Heillä kaikilla on muistoja mökistä tai oikeastaan isästä mökillä. Isä on kuollut jo vuosia sitten ja siskot käyvät mökillä harvoin.

Tässä pienessä kylässä heitä pidettiin eräänlaisina julkkiksina. Naiset tutkailivat heidän kampauksiaan ja hopeisia korujaan, miehet tuijottivat heidän vartaloitaan kuin he olisivat saapuneet Jussi-gaalaan läpinäkyvissä mekoissa. Kyläläiset muistivat heidän isänsä ja hänen kolme hurmaavaa tytärtään, he muistivat miten tytöt olivat kahlanneet keltaisissa bikineissään Loimujärven aalloissa, sivelleet reisiinsä aurinkovoidetta ja lukeneet venäläisiä klassikoita olkihattujensa varjossa.

Nelikymppinen Paula, on saapunut mökille jo hyvissä ajoin, jotta ehtii tuulettaa huoneet ja jynssätä paikat puhtaaksi. Hän on tunnollinen vastuunkantaja, elämän suorittaja, jolla on insinöörimies, lapset, koti ja hyväpalkkainen työ. Paula haluaa toimia aina aikataulujen mukaan: hän herää joka aamu klo 6.15, syö verigreipin ja avokadotahnalla päällystetyn leivän, hoitaa kehoaan liikunnalla ja ryppyvoiteilla, eikä järky mistään. Paitsi jos kohtaa tanssilavalla ensirakkautensa Johanneksen. Hän ajatteli kaikkea mitä oli saanut aikaan: viihtyisän kodin, kaksi lasta, helteisiä lomamatkoja, onnellisia valokuvia, synttärijuhlia, gluteenittomia muffinsseja, palavereja, pölyttyneen yliopistotutkinnon, luentosaleihin jääneitä ystävyyssuhteita. Hän oli tehnyt kaikkensa, mutta toi että olisi tehnyt enemmän.

Elina on ottanut mökillä ensimmäiset askeleensa ja on kolmekymppisenäkin edelleen se perheen taapero. Elina rakastaa valokuvausta ja on omien sanojensa mukaan kokenut liian vähän, elänyt kuin pieni ja sievä kanarialintu joka lauloi aina samaa sävelmää. Paulan mielestä Elina ei osaa edes pilkkoa tomaatteja niin kuin hän on neuvonut. Joskus Elina havahtuu ajattelemaan miksi Paula saa aina päättää hänen elämästään. Elinan on tarkoitus mennä kahden kuukauden päästä naimisiin Danin kanssa, mutta hän ei vaikuta kovin innostuneelta. Dan on kaikin puolin hyvä ja turvallinen, mutta Elinassa kytee sama kiihkeä liekki kuin isässä ja Iiriksessä, ja se saa hänet epäröimään. Tanssilavalla Elinan katse tavoittaa laulajan katseen ja liekki syttyy.

Mökille odotetaan Paulaa muutaman vuoden vanhempaa Iiristä, joka alkoholisoituneena taiteilijasieluna ja maailmanmatkaajana saapuu paikalle silmä mustana. Iiris on viettänyt aina villiä elämää ja ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Iirikselle mökki on turvasatama ja paikka, jossa hän varhaisteininä tapasi ensi kertaa sisarensa. Iiris ei osaa pitää lupauksiaan, mutta salaisuudet hän osaa säilyttää.

On myös isä, joka oli hukkua 16-vuotiaana järveen, jonka rannalle hän myöhemmin rakentaisi mökin. Isä, joka hetken huuman seurauksena avioituisi Lailan kanssa ja saisi tyttären. Isä, joka jättäisi perheensä, aloittaisi alusta uuden perheen kanssa. Isä, joka yrittäisi parhaansa monella tapaa ja epäonnistuisi yhtä monella. Isä, jolla on salaisuus.

Latvalan teksti on kaunista, kuvailevaa ja elokuvamaista. Elämää eletään kahdessa tasossa, mökillä ja tyttöjen lapsuudessa. Tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa. Venetsialaisissa on jotain niin tuttua, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Jos pidät Inka Nousiaisesta, Helmi Kekkosesta tai Tommi Kinnusesta, pidät myös tästä.

Isää ei enää ollut, isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki, taivaalla lentävä tähti. Hänen tyttärensä muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia. He kertoivat toisilleen melkein kaiken. Oli myös asioita, joista he eivät voineet puhua, vaikka olivat sisaria. Tai ehkä juuri siksi.

Pirjo Hassinen: Parit

Pirjo Hassinen: Parit
Otava 2018, 299 s.

Kun he ensiveren nähtyään katsoivat toisiinsa, se, mikä oli siihen asti naamioitunut pelkäksi äidin ja tyttären väliseksi lämmöksi, sai uuden muodon. Äiti oli ollut hellä turva, lempeä lohtu, hyvän ja ravitsevan ruuan laittaja. Veriyskös pyyhki kaikki arkiset itsestäänselvyydet pois. Leena tajusi etteivät herkimmätkään kehtolaulut tavoittaneet sitä asetelmaa, mihin veri heidät kaksi jähmetti. Olemaan kuoleva äiti ja kuolevan äidin lapsi.

Kirjan ensimmäinen osa, Uhrautuvuus, alkaa vuodesta 1938, kun 17-vuotias Leena ompelee pumpulikankaisia nimilappuja äidin vaatteisiin. 39-vuotias äiti, Minna, sairastaa tuberkuloosia ja edessä on matka Jyväskylään Kinkomaan keuhkotautiparantolaan. Jotta Leena voisi olla lähemäpänä äitiään, hän muuttaa Minnan siskon, Maria Grahnin luokse, jonka puoliso on varakas leskimies Alfred. Grahnien perhe on porvarillista sivistyneistöä, jonka murheenkryyni on parikymppinen hulttiopoika Werner. Alkoholiin mieltynyt nuori miesn asuu pahamaineisessa Mäki-Matin kaupunginosassa boheemin "ystävänsä" Akselin kanssa kanssa.

Alfredin rakkaus ainoaan elossa olevaan poikaansa näyttäytyy kierolla tavalla. Saadakseen Wernerin ruotuun, Alfred kustantaa Leenalle ajokortin ja luovuttaa perheen auton tämän käyttöön. Kun tämäkään ei tehoa, Alfredilla on vielä yksi keino, joka sitoo myös Leenan tulevaisuuden.

Kun Tarja oli muuttanut Jyväskylään elokuun lopulla 1974, hänestä oli tuntunut, että Jyväskylä oli yhtä kuin yliopisto, ja yliopistokampus kämmen, josta sormet lähtivät kohti alakaupunkia. Kauppakatu oli keskellä, se oli keskisormi. Etusormi oli Vapaudenkatu ja peukalo Hannikaisenkatu. Yliopistonkatu oli puolestaan nimetön. Pikkurilli sojotti Voionmaankadulle. Kaikki kadut johtivat jotain kautta yliopistolle, äitikämmenen lämpöön.

Kirjan toinen osa, Intohimo, sijoittuu 1980-luvulle ja se kuvataan Tarjan näkökulmasta. Tarja on naimisissa Leenan pojan, Ollin kanssa. Perheessä on kaksi poikaa, Tuomas ja Vili, sekä juuri ryömimään oppinut Aino. Tarjan on ollut tarkoitus palata opiskelemaan, mutta vuodet ovat vierähtäneet kotiäitinä. Olli taas tekee uraa, eikä selvästikään arvosta Tarjaa, vaan toivoo että tämä yrittäisi olla vähän kiinnostavampi.

Kodin ja lasten maailman laskeutuminen kiukutti Ollia, hän oli kuvannut sen Tarjalle suoraan ja tarkasti, eikä hän voinut itselleen ja tunteilleen mitään.  -- Lapsen itku oli luonnonhistorian tehokkain kidutuskeino. 

Perhe-elämään tyytymätön Olli tekee ratkaisun - vai oliko niin, että ratkaisun tekeekin lopulta Tarja?

- Minulla on kaksikin unelmaa, Marko oli aloittanut. Seuraavana yönä jo kauhistuttaisi oma avoimuus.
- Jos hyviä haltioita olisi olemassa, ja sellainen ilmestyisi minulle ja lupaisi täyttää yyden toiveen, en tiedä kumpaako pyytäisin...
- Valitse se, jota ilman et voi elää hyvää elämää, Leena oli sanonut.

Viimeisin osa, Kvartaalit, hyppää 2010-luvulle. Kiltinoloinen Marko asuu erityisopettaja Aino Grahinin kanssa. Marko toivoo lasta, Aino haluaa pelastaa maailman. Aino kärsii umpijuopon isänsä Ollin tempauksista ja Marko yrittääkin parhaansa mukaan kuskata Ollia kotiin ja pitää tästä huolta sukujuhlissa. Rajoja Ollin kanssa on joutunut vetämään myös hänen äitinsä, yli 90-vuotias Leena, joka asuu Ainon ja Markon kanssa samassa kerrostalossa. Pikku hiljaa Markosta tulee myös Leenan hoitaja, jonka kyydissä automatkoilla he keskustelevat kuin sydänystävät.

- Ihmisen vaikutus toiseen on kuin kohti virtaava vesi, Leena sanoi kun he istuutuivat puiston penkille lepäämään. 
- Nuorena suurin osa vesistä virtaa ohitse, mutta kun ihminen kypsyy, toisen ihmisen virta, kaikki se mitä hänessä on, tuntuu vyöryvän suoraan kohti. Ei kukaan sanan varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee pareiksi. Ilman sen ymmärtämistä ja kokemista ei kukaan voisi edes kuvitella mitään universaalin rakkauden tilaa. Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten mädäntynyt intohimo...

Parit on ensimmäinen Pirjo Hassisen kirja, jonka olen lukenut. Pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä osasta, jossa menneen ajan kuvaus oli parhaimmillaan. Leenan ikävä äitiään kohtaa kävi sydämeen, Ollin tohelointi ja Markon lempeys taas nostattivat verenpainetta. Minua viehättävät sukutarinat ja jos tunnet vetoa niihin, pidät varmasti myös tästä kirjasta.

Mieleen jäänyt kohta:
Kun kärsi itse, koko maailma suipistui siihen hetkeen, eikä sen ulkopuolella ollut sijaa kenellekään muulle, oli vain kipu, jonka kyllä saattoi kuvitella kestävän ikuisesti, mutta josta samalla tiesti että sillä on rajansa, ja se raja tulee, asettuu oman itsen rajoja myöten tiiviisti kuin hiki iholle, ja sitten haihtuu.