Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

S&S 2018, 206 s.

”Nyt näin keski-ikäisenä”, minulla nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: ”Ethän sinä ole vielä keski-iässä!” Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Olemme Pauliina Vanhatalon kanssa saman ikäisiä, siis molemmat keski-ikäisiä naisia, jotka kipuilevat juuri alkaneen toisen elämän kynnyksellä. Kummallakin on pitkä parisuhde, perhe, mieluisa koti ja asuntolaina, työ jota rakastamme. Onko odotettavissa enää mitään, kun suuret tavoitteet on saavutettu ja ratkaisut tehty? Keskiluokkaista ja keskitylsää? Vanhatalo toteaakin, että häntä on alkanut häiritä ajatus siitä ettei ole enää kiinnostava, vaan kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen siitä, ettei elokuvista ja televisiosarjoista löydy meidän kaltaisiamme naisia: Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Vaikea sanoa mitä tein kuukausi sitten tai edes viikko sitten tähän aikaan, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu. Arki rullaa, viikot ja kuukaudet kiitävät, kohta on taas joulu, lapseni muuttaa pois kotoa koska huomaamatta on kulunut vuosikymmen.

Kirjassa on valtavasti tuttuja havaintoja keski-ikäisen parisuhteesta. Miten hiljalleen etäännymme, koska tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa. Miten unesta tulee tärkeämpi kuin seksi, puhelimesta kiinnostavampi kuin kumppanista. Kuinka tutulta kuulostaa se läheisyyden kaipuu, mikä purkautuu riitelynä. Miten oma kumppani näyttäytyy muille ymmärtäväisenä ja rakastavana, joustavana ja helppona. Miten itse kokee olevansa tylsä, vaativa ja vaikea. Kun 11-vuotishääpäivä koittaa, keski-ikäinen jättää lapset mummolaan yöksi ja matkustaa puolison kera naapurikaupunkiin. Joku voisi erehtyä luulemaan, että hän on maksanut ylimääräistä hotellin Deluxe King -huoneesta ja sen leveästä parivuoteesta, jotta siinä voisi antautua tunteja kestäville eroottisille iloille ilman kuuntelevia korvia, mutta ei, sana jolla hänet saatiin nalkkiin on ”tyynymenu”. Hän on käytännössä maksanut kymmeniä euroja siitä, että joku keksinyt yhdistää toisiinsa sanat tyyny ja ruokalista.

Keski-ikäisyyden hyväksyminen on jonkinlaisen surutyön tekemistä. Miten olla sinut kehonsa kanssa, kun maan (ja suklaan!) vetovoima kutsuu silmäluomia, poskia, rintoja, vatsaa, pakaroita? Miten suhtautua siihen, että peilistä ei katso enää takaisin pirteä, heleäihoinen ja säihkyväsilmäinen neito, vaan oma äiti. Jostain syystä nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Haluaisimme paeta edes päiväksi elämää kotona, joka näyttää olevan täynnä paineita, rajoja ja ahtautta. Tiedättehän sen tunteen, kun haluaisi vielä kerran vetää kunnon kännit, bailata aamuneljään, kohdata ihmeellisiä uusia ihmisiä ja kokea jotain odottamatonta. Mutta kun ei jaksa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Koskaan en koe olevani niin uskottavasti keski-ikäinen kuin ollessani väsynyt. -- En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Vanhenemiseen liittyy luopumista ja pysähtymistä. Haluanko olla tässä missä olen vai haluanko jotain muuta? Esimerkiksi minulle on mahdoton ajatus tehdä vielä lapsi. Riskit ovat suuret, keho ei kestäisi raskautta enkä minä vauvavuoden univelkaa ja sitovuutta. Silti vauva tulee välähdyksinä sydämeen, ikään kuin kehoni muistuttaisi minua siitä mistä olen luopumassa.  Pitelen vauvaa sylissä ja pelkään, että kolmannen lapsen haave voimistuu. Mutta vaikka vauva on kaunis ja rauhallinen ja nukkuu sylissäni syvää unta suu vain hetkittäin mutristuen, muista myös millaista oli elää toisen olennon rytmissä ja häntä varten… -- Havaitsen tuoreesti senkin ettei minun tarvitse synnyttää eikä imettää. Mikä kamala, ihana koettelemus ja vaiva se onkin ollut, se ei ole enää osani.

Ja kuitenkin, miten ihanaa ja vapauttavaa on olla keski-ikäinen! Olemme jo kokeneet aika paljon, tiedämme mitä haluamme ja mistä emme pidä. Osaamme mennä omia polkujamme, emme muiden perässä ajattelematta miksi. Olemme keränneet vuosia itsetuntemusta ja hyvällä tuurilla osaamme suhtautua elämään lempeästi, hyväksyen, yrittämättä hallita sitä. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse pohtia kenen kanssa eläisin. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse ratkaista haluanko lapsia. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse miettiä missä ja miten tahdon elää. -- Mitä minuun tulee, olen tavallinen ja teen tavallista, ja se on ihanaa. Saan jättää rauhan sen nuoren ihmisen, joka ei osannut tehdä harkitumpia valintoja, koska hän oli rakastunut ja luottavainen eikä hänellä ollut aikuisen mittakaavaa ja kokemusta. Mielessä käy niinkin radikaali ajatus, että voisin vain elää.

Tämä kirja oli osuva, rauhoittava ja täynnä ajatuksia, jotka sopivat hyvin voimalauseiksi tähän elämänvaiheeseen. Teksti on viimeisen päälle hiottua, lauseet harkittuja vailla turhia täytesanoja. Tartu tähän kirjaan, jos olet keski-ikäinen, keski-iän kynnyksellä tai kolmekymppinen, joka kaipaa selitystä tyytymättömyydelle omaan elämään. Se voi nimittäin olla tämä toinen elämä.

Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?

Jennifer Saunders: Bonkers: My life in laughs

Jennifer Saunders: Bonkers: My life in laughs
Äänikirja, 5 h 15 min, lukija Jennifer Saunders
2013

Olen aina rakastanut Todella upeeta (Absolutely Fabulous) -tv-sarjaa. Olin teini-ikäinen, kun sarja tuli televisiosta. Minuun sarja vetosi, koska siinä oli rohkeita, häpeilemättömiä naisia, kohellusta, sampanjaa ja huumoria. Miten hauskan ja aikaa kestävän sarjan Jennifer Saunders onkaan luonut! Sattumalta bongasin hänen elämäkertansa Storytelin äänikirjavalikoimasta, ja kun vielä ilmeni että nainen lukee kirjan itse, oli se otettava heti kuunteluun.

Jennifer Saunders (s. 6. heinäkuuta 1958) on englantilainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja komedienne. Parhaiten hänet tunnetaan Todella upeeta -televisiosarjasta (Absolutely Fabulous), jota hän kirjoitti ja jossa hän näytteli vuosina 1992–2004. Saunders on Britannian rakastetuimpia televisiokasvoja. Hänellä on kolme tytärtä näyttelijäaviomiehensä Adrian Edmondsonin kanssa.  Lähde: Wikipedia.

Jennifer Saundersin elämäkerta on katsaus huumoria pursuvan naisen menneisyyteen ja ajatuksiin. Kirjassa käydään läpi lapsuutta biologian opettajaäidin, lentäjäisän ja kolmen veljen perheessä. Kuullemme opiskeluajasta 1970-luvulla Lontoon Central School of Speach and Dramassa, jossa Jennifer tapasi tulevan kollegansa Dawn Frenchin. Tapaamme puoliso Adrian Edmondsonin, jonka kanssa Saunders on ollut naimisissa yli 30 vuotta ja saanut kolme tytärtä. Ja tietenkin kirjassa puhutaan Todella upeeta -sarjasta ja sen toisesta tähdestä Joanna Lumleysta. Lisäksi kirjaan kuuluu synkkä luku sairastumisesta rintasyöpään.

Mikään paljastuskirja tämä ei ole, vaikka tunnettuja nimiä kirjassa viliseekin aina prinssi Charlesista Spice Girlsiin ja Goldie Hawnista Luluun – ja hyvä niin. Kirja ei myöskään mene kovin syvälle, vaan Saunders pysyttelee ikään kuin elämänsä ulkopuolisena tarkkailija. Sisäiset kokemukset jäävät vajaiksi, asiat ja tapahtumat vain todetaan. Puutteistaan huolimatta tämä on hyväntuulinen välähdys erään aikamme tunnetuimman komediennen elämästä.

Gail Honeyman: Elenorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Elenorille kuuluu ihan hyvää
Eleanor Oliphant is completely fine, suom. Sari Karhulahti
WSOY 2018, 431 s.
Kuunnteltu äänikirjana alkuperäiskielellä.

Olen aina ollut hyvin ylpeä siitä, että tulen toimeen omin avuin. Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään – elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento. Ainakin olen vakuuttanut itselleni niin aina.

Eleanor Oliphant on se harmaavarpunen, jonka ohi kävelemme tai jonka nimen unohdamme. Luulin ensin lukevani eläkeläisestä, kun en painanut mieleeni, että kyseessä oli kolmekymppinen nainen. Hän on rutiineilla elävä toimistotyöläinen, jonka päivät ja viikot kulkevat samaa rataa. Hän käyttää samoja vaatteita, syö saman leivän lounaaksi joka päivä ja täyttää tietyn sanomalehden sanaristikon. Perjantai-iltoihin kuuluu pakastepizza ja vodkaa niin paljon, että pääsee viikonlopun yli. Keskiviikkoisin soittaa äiti, puolivuosittain käy sosiaalityöntekijä.

Eleanorista tulee väistämättä mieleen Silta-tv-sarjan Saga Noren. Hän arvostaa käyttäytymissääntöjä, mutta on sosiaalisesti kömpelö ja sanoo suoraan mitä ajattelee. Esimerkiksi kun Eleanor menee vahauttamaan alapäänsä tietämättä mitä hollywoodilainen vahaus tarkoittaa tai kun hän tilaa Starbucksilla kahvia ja riitelee tarjoilijan kanssa siitä miksi kahvitilauksen yhteydessä pitäisi antaa oma nimi. 

Kirjassa on siis huumoria ja onneksi onkin. Pinnan alla kulkee synkkääkin synkempi salaisuus Eleanorin lapsuudesta ja julmasta äidistä. Tapahtumiin vihjaillaan sivulauseilla, esim. kun Eleanor tilaa pizzan kotiin ja pohtii pitäisikö antaa juomarahaa, hän ajattelee: …toivoin, että olisin voinut kysyä asiaa joltakulta. Äiti ei pystyisi neuvomaan minua. Hän ei saa päättää itse, mitä syö. Äiti pitää Eleanorista kiinni eikä Eleanor osaa päästää irti, vaikka äiti puhuu hyvinkin julmasti.

Onnekkaan sattuman kautta Eleanor tutustuu Raymondiin, joka näyttää, että toisinkin voi elää. Mutta pystyykö Eleanor päästämään irti kaavoista ja narsistisesta äidistä, elämään omaa elämäänsä? Hengästyttävän hieno kirja. Jos pidät äänikirjoista ja englannin kieli ei tuota ongelmia, suosittelen kuuntelemaan tämän äänikirjana englanniksi. Lukijan skottiaksentti vie mukanaan!

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Big little lies, suom. Helene Bützow
WSOY 2015, 447 s.

Mieti hetki milloin viimeksi valehtelit ja miksi? Salasitko teon joka loukkaisi? Piilottelitko yllätystä? Olitko tehnyt väärin ja häpesit myöntää sitä? Me valehtelemme monella tavalla ja tasolla. Puolustaaksemme rakkaitamme, suojellaksemme ystäviämme, pitääksemme yllä mielikuvaa joka meistä on luotu.

Tämän kirjan salaisuuksien kehto on Pirriween pikkukaupunki Australian rannikolla. Se on juuri sellainen paikka, jonne samanhenkiset, ylempää keskiluokkaa olevat perheet muuttavat. Jos Pirriweelle saisi antaa moton, se olisi Tolstoin Anna Kareninasta: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Madeline on nelikymppinen kotiäiti. Uusperheeseen kuuluvat puoliso Ed, teini-ikäinen Abigail ja koulun aloittava Chloe. Madeline on se tyyppi, johon on helppo tutustua. Harmillisena rasitteena Madelinen elämässä ovat ex-mies, Abigailin isä, Nathan, hänen joogaava vaimonsa Bonnie ja heidän arkaakin arempi tyttärensä Skye.

Celestellä on kaikki mitä kuvitella saattaa. Täydellinen vartalo, niin kauniit kasvot että niiden ohi ei voi kulkea jäämättä tuijottamaan, mielettömän komea ja rikas mies sekä keskenmenojen jälkeen syntyneet kaksospojat Max ja Josh.

Jane on nuori, alati purkkaa jauhava äiti. Janen poika Ziggy on saanut alkunsa pieleen menneestä baari-illasta. Pieni perhe on muuttanut paikasta toiseen, etsinyt kotia ja ympäristöä jonne jäädä. He päätyvät hetken mielijohteesta Pirriweehen.

Naiset kohtaavat ensimmäisenä koulupäivänä, josta tarina alkaa.

Heti alussa selviää, että on tapahtunut rikos. Lukija ei tiedä kuka on kuollut ja millä tavoin. Niinpä tarinaa lähdetään kertomaan takautuvasti kohti tuota rikosta.

Kirjassa on monia synkkiä teemoja: teiniangsti, koulukiusaaminen, perheväkivalta, hyväksikäyttö, yksinäisyys, hylkääminen, näin muutamia mainitakseni. Näistä huolimatta kirja ei ole synkkä. Herkempikin lukija pystyy kirjasta nauttimaan. Kirja kuvaa myös herkullisen kärkkäästi nykypäivän helikopterivanhempia, jotka puuttuvat pienimpiinkin lasten välisiin kiistoihin ja kävelevät opettajan yli.

Loppu yllättää lukijan täydellisesti. Luulen, että lakkasin hetkeksi hengittämästä, kun kohtaus huipentui koulun vanhemmille tarkoitettuun Visailuiltaan. Aivan kuin vanhemmille olisi annettu Huono käytös -taikajuomaa – ja tavallaan onkin, kun booliin humpsahtaa pieleen menneiden laskelmien ansiosta liikaa vodkaa. Kun estot väistyvät, on aika antaa takaisin. Salaisuus toisensa jälkeen paljastuu ja lopulta joku menettää henkensä.

Liane Moriartysta on tullut yksi suosikkikirjailijoistani. Jokaisessa kirjassa tunnelma on kuin hiemaan vinksalleen menneessä sadussa.

Pirriwee on muuten tekaistu pikkukaupunki Australiassa. Kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation Pirriween luomiseen pohjois-Sydneyn rannoilta. Hän kertoo myös, että halusi sijoittaa rantaa kahvilan, jossa myytäisiin hyvää kahvia ja kierrätyskirjoja, koska on itse haaveillut pääsevänsä sellaiseen paikkaan.