Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, 2015, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

Jos mehiläiset katoaisivat, ihmiskunnalla olisi elinaikaa neljä vuotta.
Maurice Maeterlinck, The Life of the Bee, 1901

Joskus hyvä kirja voi hukkua kirjaston hyllyyn vain siksi, että sen genreksi on merkitty scifi. Tieteiskirjallisuuteen perehtymättömälle sana scifi voi tuoda mieleen avaruusoliot ja aikamatkailun. Jos tämän tyyppinen kirjallisuus ei kiinnosta, jää tämäkin aarre löytymättä. Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) Mehiläisten historia on syystä palkittu Norjassa.

[William] Yhtäkkiä huomasin täriseväni innosta. Tätähän minä halusinkin, tähän koko intohimoni oli kohdistunut. En malttanut irrottaa katsettani piirustuksista enkä mehiläisistä. Halusin sinne. Pesään!

Kirjassa liikutaan kolmessa aikatasossa. Englantilainen siemenkauppias William elää 1850-luvulla. Liuta lasta mekastaa alakerrassa, kun isä potee masennusta sängyssä. Vaimo Thilda on kantanut vastuun perheestä jo pitkään. Jotain pitäisi keksiä, jotta Williamin saisi takaisin elävien kirjoihin ja huolehtimaan jälkikasvustaan. Ratkaisu löytyy mehiläisten hoidosta.

[George] "Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä, ruokaa riittäisi koko maailman väestölle", Tom sanoi.
"Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä", matkin ja tuijotin häntä vesilasin reunan yli. "Ihmiset ovat aina syöneet lihaa."--
"En suinkaan ole ainoa kasvissyöjä", Tom sanoi.
"Tällä tilalla syödään lihaa", sanoin ja nousin niin äkkiä, että tuoli kaatui. --
"Ethän sinä mikään sikatilallinen ole", Tom sanoi.
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Mitä väliä sillä on, syönkö lihaa vai en? Kunhan syön hunajaa." 
Hän virnisti. Ystävällisestikö? Ei. Vähän röyhkeästi.

Georgen tarina sijoittuu vuoteen 2007. Hän elää vaimonsa Emman kanssa Ohiossa Yhdysvalloissa ja pyörittää menestyksekkäästi mehiläistarhaa. George on suunnitellut, että hänen yliopistossa opiskeleva poikansa Tom ottaa haltuun mehiläisten hoidon. Tomilla on kuitenkin muita suunnitelmia. Harmaita hiuksia aiheuttavat myös maailmalta kantautuvat uutiset oudoista mehiläiskadoista.

[Tao] Oli monta päivää siitä kun olin viimeksi nähnyt linnun, nekin olivat vähentyneet. Ne saalistivat niitä harvoja hyönteisiä, joita oli enää olemassa, ja näkivät nälkää kuten muukin maailma. 

Tulevaisuus raottuu meille Taon tarinassa. Vuonna 2098 Kiinan Sichuanissa ei ole enää pölyttäjiä. Taon työtä on pölyttää 12 tuntia päivässä hedelmäpuita käsin muiden naisten kanssa. Raskaan työn vastapainona ovat Taon mies Kuan ja heidän 3-vuotias poikansa Wei-Wen. Eräänä päivänä komitea ilmoittaa, että työtekijät saavat lepopäivän. Tao perheineen suuntaa puistoon, jossa tapahtuu jotain, joka muuttaa heidän elämänsä.

Kaikkien kolmen tarina vuorottelee kirjassa ja kietoutuu lopulta yhteen. Henkilöitä yhdistävät paitsi mehiläiset, myös vanhempien kompleksinen suhde lapseensa, äidinrakkaus ja parisuhteen ongelmat. Vanhemmuuden kokemus näyttäytyy samanlaisena kautta aikojen.

Taon tarina on kuitenkin kirjan kiinnostavin. Se valottaa mitä vuoden 2007 ja 2098 välillä mehiläisille tapahtui. Dystopia on, että tällä menolla 80 vuoden päästä ruoka koostuu pääosin korvikkeista ja ihmiset näkevät nälkää. Lihaa ei ole, sillä eläinrehu vaatii liikaa viljeltyä maata ja pölyttämistä. Ihmiset on valjastettu maataloudelle, miljoonakaupungit ovat tyhjentyneet, vanhoja sähköautoja on enää vain korkeimmilla virkamiehillä, digitaaliset verkostot ovat kaatuneet, elämä on selviytymistaistelua.

Ei tämä mitenkään kaukaa haettua ole. Maja Lunde hallitsee faktat ja on rakentanut tarinansa niiden ympärille. Romaani opettaa, että mehiläiset ovat alkaneet vähentyä jo 1980-luvulla torjunta-aineiden myötä. Vuoden 2007 CCP (Colony Collapse Disorder) -uutisoinnin muistan oikein hyvin itsekin. Mehiläiskato on jo alkanut, mutta se ei ole vielä levinnyt maailmanlaajuiseksi. Kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. Montako päivää pärjäisin Taon Sichuanissa?

Kirjan luettuaan suhtautuu mehiläisiin aivan toisella tavalla. Ensi kesänä poistan valepesän parvekkeeltamme ja teen mehiläisille sokerivesibaarin.

Mieleenpainuvin kohta:
Ja se lyhyt tunti, jonka sain olla päivittäin lapseni kanssa. Meillä oli vain se lyhyt, ja sen lyhyen tunnin aikana voisin ehkä saada jotakin aikaan. Kylvää siemenen ja antaa hänelle mahdollisuuden, jota minulla itselläni ei koskaan ollut.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 367 s.


Millainen on hyvä kirja? Kieleltään rikas, teksti harkittua ja tiivistettyä, juoni ymmärrettävä ja päähenkilö kiinnostava. Jotta hyvä kirja jäisi mieleen, sen täytyy herättää jokin tunne. Kirja on tehnyt vaikutuksen, kun sen henkilöitä, tematiikkaa tai käänteitä pohtii vielä kirjan luettuaan. Parhaimmillaan kirja antaa sysäyksen toiminnalle, kuten innostaa tutkimaan aiheesta lisää, johdattaa päätöksentekoon tai elämänmuutokseen. Kirjan sanoma antaa voimaa, herättää keskustelemaan ja elää siten lukukerran jälkeenkin.

Tämä kaikki tapahtui minulle, kun luin Minna Rytisalon Rouva C:n.

Kuopiolaisen piian ja kangaskauppiaan tyttärellä Wilhelmina Ulrika Johnsonilla oli ajatus. Sen sijaan, että hän menisi naimisiin ja tekisi lapsia, kuten tytöltä 1860-luvulla odotettiin, hän lähtisi opiskelemaan. Erääseen kaupunkiin on perustettu seminaari, jossa nainen voi opiskella opettajaksi. Aikansa suostuteltuaan Minna saa isältään luvan ja muuttaa järvikaupunkiin. Jälkipolvi tulisi tuntemaan hänet kirjailijana ja liikenaisena Minna Canthina.

Rouva C. sijoittuu juuri noihin nuoruusvuosiin Jyväskylässä. Kaunokirjallinen teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Rytisalon kirja on onnistunut kansikuvaa myöten. Romaanin Minna Canth on uskottava, inhimillinen nainen, jonka kanssa haluaisi mielellään istua saman pöydän ääreen keskustelemaan naisasiain nykytilasta. Teksti on raikasta, kaunista ja tuo Minnan elämän elävänä lukijan eteen. On mielenkiintoista seurata millaista elämää nuori Minna eli ennen kuin hänestä tuli kapinallinen uudistaja, se nainen, jota arvostettiin myöhemmin niin paljon, että hänestä valettiin patsas järvikaupungin Kirkkopuistoon.

Minna ehtii opiskella vuoden, kunnes luonnontieteiden opettajana toiminut Ferdinand Canth kosii. Minna ei suostu kosintaan ensimmäisellä kerralla, koska tuohon aikaan se olisi tarkoittanut opinnoista luopumista ja miehen hallittavaksi joutumista. Minnan tunteet lehtori Canthia kuitenkin kasvavat ja lopulta Ferdinand saa toisen mahdollisuuden. Pariskunnan avioliiton kantavana voimana on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus sekä yhteinen tavoite, kansakunnan sivistys.

...ja kohta kuului käheä huuto joka sai Ferdinandin juoksemaan huoneeseen, vaikka hänen oli ehdottomasti käsketty pysyä poissa. Mutta hän oli luonnontieteilijä, hän halusi nähdä kaiken mitä suinkin hänelle näytettäisiin, ja lapsenpäästäjä kertoi kummissaan seuraavassa talossa, miten lehtori oli rynnännyt sisään, kiinnittänyt ihan ensin huomionsa vaimoonsa, sitten lapseen, ja myöhemmin vaatinut saada nähdä istukan, jälkeiset, hän oli sanonut, ihaillut maailmankarttaa jonka suonet muodostivat, sanonut rouvalleen että kasvosi ovat täynnä outoja verenpurkaumia, en tiennyt että ponnistus olisi noin kova. Lehtori on originelli, niin Minna sen myöhemmin muotoili, mutta lapsenpäästäjä valitsi ihan eri sanan.

Lapsia syntyi lopulta seitsemän, kuopus aviomiehen jo kuoltua. Miehelleen Minna ei ollut pelkkä lapsentekokone, vaan Ferdinand arvosti Minnaa, tämän älykkyyttä ja ajatuksia. Herra C. antoi Minnalle kaiken tukensa, jotta tämä saattoi panostaa muuhunkin kuin perhe-elämään. Kirjassa Ferdinand antaa Minnan olla se nainen, joka pyytää suutaria teettämään saappaat korollisten nyörikenkien sijaan, jotta voisi kävellä kuivin jaloin sipsuttelematta. Hän ei välitä, vaikka Minna leipomat kakut palavat uuniin, vaan kannustaa Minnaa kirjoittamaan. Todellisuudessa Minna Canthin kirjallinen ura käynnistyi toden teolla vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen. Johtuiko se siitä, että Minna pääsi vapaaksi avioliiton velvollisuuksista vai siitä, että hän oli avioliiton aikana saanut mieheltään riittävästi tukea omille ajatuksilleen ja agendoilleen? Haluan uskoa jälkimmäiseen.

Tuki olikin tarpeen, sillä Minnan ajatukset tyttöjen kouluttamisesta, naisten oikeudesta omaan mielipiteeseen, kehoon, päätöksentekoon ja elämään ylipäänsä, kohtasivat vastustusta niin miesten kuin naistenkin keskuudessa:
[Flora:] Minun mieheni on sanonut, että miehen järki on naisen järkeä suurempi, se on totta ja näkeehän sen kaikkialta, kaikki suuret johtajat, opettajat ja tiedemiehet ovat miehiä, ja tämä on luonnon laki ja Jumalan, et sinä sille mitään voi, ja asioiden järjestys on tällaisenaan hyvä, koska niin on ollut aina ja niin pitää olla jatkossakin.

Naisen asema, tyttöjen oikeudet, ystävyys, rakkaus ja avioliitto. Nämä ovat romaanin kantavia teemoja. Rytisalo nostaa esiin tapahtumia, joista voi päätellä mistä Köyhää kansaa tai Anna Liisa ovat saaneet alkunsa. Kirjaa voi lukea tietämättä Minna Canthista yhtään mitään. Oikeastaan kirja on avaus, joka innostaa ottamaan selvää todellisen Minna Canthin elämästä.

Vaikka elämme tyystin eri aikaa, ongelmat näyttävät olevan edelleen samoja. Mitä Minna Canth tekisi? Messuaisi edelleen koulutuksen tärkeydestä. Nostaisi esiin lasten ja nuorten kiihtyvällä tahdilla heikkenevän lukutaidon ja kehottaisi vanhempia näyttämään esimerkkiä lukemalla kirjoja. Puolustaisi vähemmistöjen oikeuksia vaatimalla translain uudistusta. Ottaisi kuvan seminaarista Instagramiin ja kirjoittaisi #unocygnaeus #metoo.

Mieleenpainuvin kohta:
Ulospäin ei näkynyt, miten Minnan suussa leivoksen sitruuna maistui hikiseltä kädeltä ja pölyisiltä papereilta. Minna nyökkäili mutta ajatteli olevansa aina vain vanki, porvarillisten sääntöjen, puristavien vaatteiden, kohteliaisuusetiketin ja ihmisten keksimien lakien vanki. Ei hän ollut kirjoittanut itseään sieltä ulos. Tässä hänen piti istua vieläkin, olla kuuntelevinaan joutavia jorinoita, vaikka Ferdinand odotti Helsingissä. Hän nousi ylös. Ainakin hän voisi määritellä, milloin tämä loppuisi ja se olisi nyt.

Otsikkoteksti Minna Canthin näytelmästä Työmiehen vaimo.

Jarkko Tontti: Perintö

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 s.


Nostin vihot sängylle ja istuin lukemaan. Mitä ihmettä nämä ovat? Kansilehdillä oli äidin käsialalla kirjoitettuja vuosilukuja... -- Äiti oli pitänyt päiväkirjaa.

1. kesäkuuta 1976. Kesäloman ensimmäinen päivä ohi. Lapsen äidin luona. Joimme pullon valkoviiniä Jaakon kanssa. Sen jälkeen hyvää seksiä! Kolme kertaa!
4. marraskuuta 1994. Henrik toi likaiset alusvaatteensa. Pestäviksi! Saatana. Kaksikymmentäkolmevuotias. Ei koskaan sano kiitos. Anna-Leena käyttää minua kissanhoitajana. En ole hänen piikansa. Koska he kasvavat aikuisiksi?

Henrik ja Anna-Leena, riitaisat aikuiset sisarukset, kohtaavat vuosien jälkeen, koska äiti on kuollut.  Kun Henrik menee tyhjentämään äidin asuntoa, hän löytää sinikantiset vihot, joiden sivuilla elää aivan toisenlainen äiti kuin Henrikin tuntema. Anna-Leenan ja Henrikin välillä tulee kinaa vihoista, sillä äiti on vannottanut Anna-Leenaa piilottamaan päiväkirjat Henrikiltä: "Henrikiä pitää suojella. Hän on hauras. Hän menee rikki jos saa tietää."

Päiväkirjoista paljastuvat salaisuudet saavat lukijan kääntämään sivuja aina vain nopeammin. Miten kiinnostava tämä äiti onkaan! Teräskuorinen lääkäri, jolle julkisivun ylläpito oli kaikki kaikessa. Äiti hoitaa velvollisuutensa, kasvattaa lapsensa, hautaa miehensä ja pelkää, pelkää niin kauheasti häpeää ja kunniansa menetystä.

Sano se minulle Henrik. Miten juuri sinä tiedät, mikä on muille ihmisille oikein? (Anna-Leena)

Nämä sisarukset vasta mielenkiintoisia tyyppejä ovatkin. Henrik on filosofian opettaja, naimisissa oleva kahden nuoren isä, jolla tuntuu olevan suunnitelmia ja haaveita, mutta ei jämäkkyyttä toteuttaa niitä. Nuorena Henrik on ollut perheen kapinallinen, eronnut kirkostakin ja puhkunut vaimolleen kuinka "On skandaalimaista, että Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja opetetaan koulussa kuin ne olisivat jotain muuta kuin Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja." Isän kuoleman jälkeen perintörahat kuluivat viininhuuruiseen jatko-opiskeluun, kunnes Henrik järkiintyi ja ryhtyi opettamaan. Äiti ja Anna-Leena ovat pitäneet häntä ikuisena pikkulapsena, jolle ei kerrota asioita.

Anna-Leena on eronnut ja uusissa naimisissa oleva plastiikkakirurgi, kahden lapsen äiti. Mies tuntuu olevan töissä aamusta iltaan, lapset viihtyvät mielummin kavereidensa kuin äidin kanssa. Syliin tulee enää kissa. Onneksi työ antaa elämään sisältöä, mutta ennenkaikkea rahaa. Sitä tarvitaan puitteiden ylläpitoon - ja voi sillä ostaa vaikka uuden auton kilpailuhenkisen naapurin harmiksi. Äiti on aina uskoutunut Anna-Leenalle. Päiväkirjojen tekstit paljastavat Anna-Leenan ihmetykseksi asioita, jotka äiti on pitänyt itsellään.

Hilpeyttä herättää sisarusten käsitys lapsuudesta. Kumpi sai enemmän, kumpaa rakastettiin enemmän? Samat asiat ja tapahtumat muistetaan ihan eri tavalla. Tämä lienee tuttua kenelle tahansa, jolla on sisaruksia. Vai kuinka moni ei pystyisi samaistumaan tähän?

Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmäistä nillitystä. (Anna-Leena)

Anna-Leena oli aina äidin puolella minua vastaan. Se kannatti. Ajattelin sitä rahan määrää, minkä äiti oli vuosien aikana pumpannut heidän perheelleen. Kaikki ne yhteiset ulkomaanmatkat ja shoppailupäivät Helsingissä Anna-Leenan, Camillan ja Charlottan kanssa. Olin nähnyt Facebookista heidät monta kertaa yhdessä Stockmannin kahvilassa. Äiti maksoi kaiken, olin siitä varma. (Henrik)

Kirjassa on myös tuttuja juttuja x-sukupolvelle, kun sisarukset muistelevat lapsuuttaan. Pystyin hyvin samaistumaan Anna-Leenaan, kun hän muisteli varhaisnuoruuttaan 1980-luvulla:
Äiti oli kertonut, että 1960-luvun lopulta 1980-luvulle saakka vietimme kaikki kesälomat maalla. "Ei silloin noin vain matkusteltu ulkomaille" -- Ehkä minä muistin ne matkat [Teneriffalle ja Kreikkaan], koska niitä oli niin vähän. Silloin maailma oli harvapiirteinen. Mietittiin kahvilassa ja ulkona syömässä käymisen hintaa kuin se olisi maailmanlopun kysymys. Vaikeata käsittää nykyään.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kiinteistöjen lainhuutohakemusten käsittelijä, kiinteistönotaari Tontti, jonka nimi huvittaa Anna-Leenaa ja hänen miestään. Liekö kirjailija, lakimies kun on, sijoittanut itsensä kirjaan?

Kirja herätti vahvoja tunteita. Mitä me loppujen lopuksi vanhemmistamme tiedämme? Mitä on tarpeellista tietää? Olemmeko tilivelvollisia vanhemmillemme? Kun napanuora vanhempien kuoltua katkeaa, on viimein kasvettava aikuiseksi, omaksi itsekseen.

Mieleenpainuvin kohta:
Ajattelin äitiä, ajattelin isää. Jos olisin tiennyt kaiken sen, minkä nyt tiesin, olisin puhunut heille toisin. Yhtäkkiä minua kadutti, että en ollut koskaan sanonut heille, että rakastin heitä. He olivat molemmat ikäviä tyyppejä, kusipäisiä, vajavaisia ja ennen kaikkia oman elämänsä omilla päätöksillään pilanneita typeryksiä. Niin kuin me kaikki olemme. Anteeksi äiti, anteeksi isä.

Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava 2018, 254 s.


Ensiksi täytyy todeta, että Taina Latvalan Venetsialaiset on vangitseva romaani. Kukapa ei jäisi koukkuun heti ensimmäiseltä sivulta, kun tarina alkaa näin:

Tämä on tarina kolmesta sisaresta. Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät. Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat. Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä. Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jolla oli yhteinen isä. Heillä on isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua. Tämä on myös tarina eräästä kesämökistä.

Kolme aikuista sisarta, Iiris, Paula ja Elina, kohtaavat kesämökillä, jonka isä rakensi heille, kun he olivat lapsia. He aikovat saunoa, uida ja päättää mitä mökille tehdään. Heillä kaikilla on muistoja mökistä tai oikeastaan isästä mökillä. Isä on kuollut jo vuosia sitten ja siskot käyvät mökillä harvoin.

Tässä pienessä kylässä heitä pidettiin eräänlaisina julkkiksina. Naiset tutkailivat heidän kampauksiaan ja hopeisia korujaan, miehet tuijottivat heidän vartaloitaan kuin he olisivat saapuneet Jussi-gaalaan läpinäkyvissä mekoissa. Kyläläiset muistivat heidän isänsä ja hänen kolme hurmaavaa tytärtään, he muistivat miten tytöt olivat kahlanneet keltaisissa bikineissään Loimujärven aalloissa, sivelleet reisiinsä aurinkovoidetta ja lukeneet venäläisiä klassikoita olkihattujensa varjossa.

Nelikymppinen Paula, on saapunut mökille jo hyvissä ajoin, jotta ehtii tuulettaa huoneet ja jynssätä paikat puhtaaksi. Hän on tunnollinen vastuunkantaja, elämän suorittaja, jolla on insinöörimies, lapset, koti ja hyväpalkkainen työ. Paula haluaa toimia aina aikataulujen mukaan: hän herää joka aamu klo 6.15, syö verigreipin ja avokadotahnalla päällystetyn leivän, hoitaa kehoaan liikunnalla ja ryppyvoiteilla, eikä järky mistään. Paitsi jos kohtaa tanssilavalla ensirakkautensa Johanneksen. Hän ajatteli kaikkea mitä oli saanut aikaan: viihtyisän kodin, kaksi lasta, helteisiä lomamatkoja, onnellisia valokuvia, synttärijuhlia, gluteenittomia muffinsseja, palavereja, pölyttyneen yliopistotutkinnon, luentosaleihin jääneitä ystävyyssuhteita. Hän oli tehnyt kaikkensa, mutta toi että olisi tehnyt enemmän.

Elina on ottanut mökillä ensimmäiset askeleensa ja on kolmekymppisenäkin edelleen se perheen taapero. Elina rakastaa valokuvausta ja on omien sanojensa mukaan kokenut liian vähän, elänyt kuin pieni ja sievä kanarialintu joka lauloi aina samaa sävelmää. Paulan mielestä Elina ei osaa edes pilkkoa tomaatteja niin kuin hän on neuvonut. Joskus Elina havahtuu ajattelemaan miksi Paula saa aina päättää hänen elämästään. Elinan on tarkoitus mennä kahden kuukauden päästä naimisiin Danin kanssa, mutta hän ei vaikuta kovin innostuneelta. Dan on kaikin puolin hyvä ja turvallinen, mutta Elinassa kytee sama kiihkeä liekki kuin isässä ja Iiriksessä, ja se saa hänet epäröimään. Tanssilavalla Elinan katse tavoittaa laulajan katseen ja liekki syttyy.

Mökille odotetaan Paulaa muutaman vuoden vanhempaa Iiristä, joka alkoholisoituneena taiteilijasieluna ja maailmanmatkaajana saapuu paikalle silmä mustana. Iiris on viettänyt aina villiä elämää ja ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Iirikselle mökki on turvasatama ja paikka, jossa hän varhaisteininä tapasi ensi kertaa sisarensa. Iiris ei osaa pitää lupauksiaan, mutta salaisuudet hän osaa säilyttää.

On myös isä, joka oli hukkua 16-vuotiaana järveen, jonka rannalle hän myöhemmin rakentaisi mökin. Isä, joka hetken huuman seurauksena avioituisi Lailan kanssa ja saisi tyttären. Isä, joka jättäisi perheensä, aloittaisi alusta uuden perheen kanssa. Isä, joka yrittäisi parhaansa monella tapaa ja epäonnistuisi yhtä monella. Isä, jolla on salaisuus.

Latvalan teksti on kaunista, kuvailevaa ja elokuvamaista. Elämää eletään kahdessa tasossa, mökillä ja tyttöjen lapsuudessa. Tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa. Venetsialaisissa on jotain niin tuttua, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Jos pidät Inka Nousiaisesta, Helmi Kekkosesta tai Tommi Kinnusesta, pidät myös tästä.

Isää ei enää ollut, isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki, taivaalla lentävä tähti. Hänen tyttärensä muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia. He kertoivat toisilleen melkein kaiken. Oli myös asioita, joista he eivät voineet puhua, vaikka olivat sisaria. Tai ehkä juuri siksi.

Pirjo Hassinen: Parit

Pirjo Hassinen: Parit
Otava 2018, 299 s.

Kun he ensiveren nähtyään katsoivat toisiinsa, se, mikä oli siihen asti naamioitunut pelkäksi äidin ja tyttären väliseksi lämmöksi, sai uuden muodon. Äiti oli ollut hellä turva, lempeä lohtu, hyvän ja ravitsevan ruuan laittaja. Veriyskös pyyhki kaikki arkiset itsestäänselvyydet pois. Leena tajusi etteivät herkimmätkään kehtolaulut tavoittaneet sitä asetelmaa, mihin veri heidät kaksi jähmetti. Olemaan kuoleva äiti ja kuolevan äidin lapsi.

Kirjan ensimmäinen osa, Uhrautuvuus, alkaa vuodesta 1938, kun 17-vuotias Leena ompelee pumpulikankaisia nimilappuja äidin vaatteisiin. 39-vuotias äiti, Minna, sairastaa tuberkuloosia ja edessä on matka Jyväskylään Kinkomaan keuhkotautiparantolaan. Jotta Leena voisi olla lähemäpänä äitiään, hän muuttaa Minnan siskon, Maria Grahnin luokse, jonka puoliso on varakas leskimies Alfred. Grahnien perhe on porvarillista sivistyneistöä, jonka murheenkryyni on parikymppinen hulttiopoika Werner. Alkoholiin mieltynyt nuori miesn asuu pahamaineisessa Mäki-Matin kaupunginosassa boheemin "ystävänsä" Akselin kanssa kanssa.

Alfredin rakkaus ainoaan elossa olevaan poikaansa näyttäytyy kierolla tavalla. Saadakseen Wernerin ruotuun, Alfred kustantaa Leenalle ajokortin ja luovuttaa perheen auton tämän käyttöön. Kun tämäkään ei tehoa, Alfredilla on vielä yksi keino, joka sitoo myös Leenan tulevaisuuden.

Kun Tarja oli muuttanut Jyväskylään elokuun lopulla 1974, hänestä oli tuntunut, että Jyväskylä oli yhtä kuin yliopisto, ja yliopistokampus kämmen, josta sormet lähtivät kohti alakaupunkia. Kauppakatu oli keskellä, se oli keskisormi. Etusormi oli Vapaudenkatu ja peukalo Hannikaisenkatu. Yliopistonkatu oli puolestaan nimetön. Pikkurilli sojotti Voionmaankadulle. Kaikki kadut johtivat jotain kautta yliopistolle, äitikämmenen lämpöön.

Kirjan toinen osa, Intohimo, sijoittuu 1980-luvulle ja se kuvataan Tarjan näkökulmasta. Tarja on naimisissa Leenan pojan, Ollin kanssa. Perheessä on kaksi poikaa, Tuomas ja Vili, sekä juuri ryömimään oppinut Aino. Tarjan on ollut tarkoitus palata opiskelemaan, mutta vuodet ovat vierähtäneet kotiäitinä. Olli taas tekee uraa, eikä selvästikään arvosta Tarjaa, vaan toivoo että tämä yrittäisi olla vähän kiinnostavampi.

Kodin ja lasten maailman laskeutuminen kiukutti Ollia, hän oli kuvannut sen Tarjalle suoraan ja tarkasti, eikä hän voinut itselleen ja tunteilleen mitään.  -- Lapsen itku oli luonnonhistorian tehokkain kidutuskeino. 

Perhe-elämään tyytymätön Olli tekee ratkaisun - vai oliko niin, että ratkaisun tekeekin lopulta Tarja?

- Minulla on kaksikin unelmaa, Marko oli aloittanut. Seuraavana yönä jo kauhistuttaisi oma avoimuus.
- Jos hyviä haltioita olisi olemassa, ja sellainen ilmestyisi minulle ja lupaisi täyttää yyden toiveen, en tiedä kumpaako pyytäisin...
- Valitse se, jota ilman et voi elää hyvää elämää, Leena oli sanonut.

Viimeisin osa, Kvartaalit, hyppää 2010-luvulle. Kiltinoloinen Marko asuu erityisopettaja Aino Grahinin kanssa. Marko toivoo lasta, Aino haluaa pelastaa maailman. Aino kärsii umpijuopon isänsä Ollin tempauksista ja Marko yrittääkin parhaansa mukaan kuskata Ollia kotiin ja pitää tästä huolta sukujuhlissa. Rajoja Ollin kanssa on joutunut vetämään myös hänen äitinsä, yli 90-vuotias Leena, joka asuu Ainon ja Markon kanssa samassa kerrostalossa. Pikku hiljaa Markosta tulee myös Leenan hoitaja, jonka kyydissä automatkoilla he keskustelevat kuin sydänystävät.

- Ihmisen vaikutus toiseen on kuin kohti virtaava vesi, Leena sanoi kun he istuutuivat puiston penkille lepäämään. 
- Nuorena suurin osa vesistä virtaa ohitse, mutta kun ihminen kypsyy, toisen ihmisen virta, kaikki se mitä hänessä on, tuntuu vyöryvän suoraan kohti. Ei kukaan sanan varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee pareiksi. Ilman sen ymmärtämistä ja kokemista ei kukaan voisi edes kuvitella mitään universaalin rakkauden tilaa. Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten mädäntynyt intohimo...

Parit on ensimmäinen Pirjo Hassisen kirja, jonka olen lukenut. Pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä osasta, jossa menneen ajan kuvaus oli parhaimmillaan. Leenan ikävä äitiään kohtaa kävi sydämeen, Ollin tohelointi ja Markon lempeys taas nostattivat verenpainetta. Minua viehättävät sukutarinat ja jos tunnet vetoa niihin, pidät varmasti myös tästä kirjasta.

Mieleen jäänyt kohta:
Kun kärsi itse, koko maailma suipistui siihen hetkeen, eikä sen ulkopuolella ollut sijaa kenellekään muulle, oli vain kipu, jonka kyllä saattoi kuvitella kestävän ikuisesti, mutta josta samalla tiesti että sillä on rajansa, ja se raja tulee, asettuu oman itsen rajoja myöten tiiviisti kuin hiki iholle, ja sitten haihtuu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236 s.

Pyyhin pölyt palmun lehviltä. Etsin mikrokuituliinan ja käsittelen pinnat nihkeällä. Imuroin epäonnistumisen, annostelen pesupulverin, lisään huuhteluaineen ja niin rypyt siliävät, pahat ajatukset peseytyvät pois. Ja sitten lopuksi, kun katselen kätteni jälkiä toivon, että joku toinenkin näkisi sen kaiken, ja sinäpä oletkin etevä, hän sanoisi. 

Saara Turusen toinen teos oli minulle ensimmäinen Turusen kirja - ja oikein mainio lukukokemus!

Juoni on yksinkertainen. Päähenkilöltä ilmestyy kirja, jonka kriitikko lyttää maamme suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailija musertuu arviosta. Äiti häpeää, isä ei lue kirjaa. Kirjailija tuntee riittämättömyyttä, häpeää ja odottaa, että joku huomaisi, lukisi, nostaisi teoksen esiin. Epätoivossaan hän tarttuu mihin tahansa markkinointitilaisuuteen, jotta hänen kirjansa huomattaisiin. Tuntuu ettei mitään tapahdu, kukaan ei tunne kirjailijaa ja teosta, ei ole kiinnostunut. Kunnes tapahtuu käänne: kirjailijan teos voittaa samaisen suuren sanomalehden kirjallisuuspalkinnon. Yhtäkkiä kaikki haluavat haastatella kirjailijaa, teoksesta tulee kysytty ja kirjailijasta arvostettu.

Romaani kertoo hyvin samanlaisesta henkilöstä kuin Saara Turunen itse. Päähenkilö asuu Helsingin Punavuoressa pelkistetyssä pikku kodissaan, pyöräilee kirjastoon, tapaa siskojaan ja kirjoittaa. Joskus pissan kellastamalla patjalla istuu ystäviä juomassa kahvia. Autofiktion luonteeseen kuuluu, että teoksessa esiintyy tunnistettavia henkilöitä. Ei ole kovinkaan vaikea arvata kenestä tässä on kyse: Tarkistan onko jääkaapissa maitoa ja jään odottelemaan kuuluisaa ystävääni. Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. 

Kirjassa käännytään sisäänpäin, syvälle päähenkilön ajatuksiin ja kokemuksiin, josta löytyy sukupolveni ääni. Päähenkilö pohtii aikuisuutta, perheen ja lasten merkitystä, millainen on hyvä elämä ja mitä elämältä ylipäänsä haluaa. Kun päähenkilö kuvailee vanhempiaan, siskojaan ja lapsuuttaan, sisällä läikähtää lämmin tuttuuden tunne.

Isäni ei ymmärrä miksi vanhat ja rikkinäiset asiat tulee säilyttää, jos voisi laittaa uutta ja modernia tilalle. Isäni on sitä sukupolvea, jolle muovimatot olivat edistyksen symboli. Ja niillä he sitten päällystivätkin koko maan tuon merkillisen uskon vallassa. 
--
Osasin sanoa kiitos ja anteeksi, osasin olla hiljaa ja panna astiat tiskikoneeseen. Mutta mitään sellaista ei tehty muiden ilahduttamiseksi vaan siksi, että kuri ja ankaruus olivat kaiken yläpuolella.

Nautin myös kirjan yhteiskunnallisesta otteesta. Teos havainnollistaa esimerkein miten sukupuolittuneessa maailmassa me elämme. Kun naista hemmotellaan, hänet meikataan, kammataan ja puetaan uusiin vaatteisiin. Tällä tavoin naiselle kerrotaan, että olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Kun miestä hemmotellaan, hän saa olla oma itsensä ja lähteä eräretkelle tai värikuulasotaan ilman että hänen olemustaan kyseenalaistetaan. Herkullinen on myös kuvaus, jossa päähenkilö pohtii miten hänen päivänsä menisi, jos hän olisi mies (s.103-105). Miehet ovat enemmistönä klassikkokirjojen listalla. Miksi jostakin teoksesta tulee klassikko? Päähenkilön mukaan klassikko on teos, johon on viitattu tarpeeksi monta kertaa. Hän yrittää lukea Dostojevskin Rikos ja rangaistusta, mutta kyllästyy. Teos ei ole klassikkoainesta, vaikka siihen on viitattu lukuisia kertoja. Tästä suivaantuneena päähenkilö muodostaa uuden klassikkojen listan, jossa on vain naisten kirjoittamia teoksia (s. 184-185).

Pidin verkkaisesta tahdista, kielestä, tapahtumien ja yksityiskohtien kuvaksesta. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta siinä sen juju onkin. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisi istunut kahvikupponen kädessään kirjailijan patjalla, katsellut kuinka maljakossa olevat kukat tiputtavat terälehtensä. On hiljaista ja rauhallista, kaikki on hyvin. Tämän jälkeen tekee mieli lukea Turusen esikoisteos, palkittu Rakkaudenhirviö (2015).

Kohta, jota luen yhä uudelleen: Minun käy sääliksi äitiäni. Iän myötä hänen liikkeensä ja sanansa ovat muuttuneet yhä rauhattomammiksi. hän takertuu asioihin ja jankuttaa paikallaan kuin ompelukone niin, että lanka muuttuu suhruiseksi. Ja minun pahin pelkoni on se, että minusta tulisi samanlainen. Että en voisi mitään omituiselle halulle määrätä ja hallita kaikkea ja kaikkia, että tukahduttaisin ne, jotka tulisivat lähelleni, lamput palaisivat loppuun, kylmä tuuli puhaltaisi huoneen halki, kun astuisin sisään, huuru jäädyttäisi ikkunalasit ja kuihduttaisi kukat niin, että aina kun yrittäisin lähestyä muita ihmisiä, he jähmettyisivät kuin kivet ja olisin tuomittu yksinäisyyteen. -- ...minulle tulee ikävä lapsuuteen, sellaisiin aikoihin, kun äitini oli joskus hyvällä tuulella, kun hän nauroi kyyneleet silmissä, muistan sen hyvin. Ja oli aikoja, jolloin äitini oli tärkein ihminen elämässäni. -- ...muistin myös ajan, jolloin äitini ja minä olimme vielä ystävyksiä. Seurasin keittiössä hänen puuhiaan. Raahasin jakkaran tiskipöydän ääreen ja tarkkailin, miten hän teki leipätaikinaa. Kertoilin hänelle kasveista, joita olin nähnyt metsässä ja reiteistä, joita olin pyöräillyt. Vielä silloin emme eläneet niitä aikoja, jolloin kaikki mitä minussa oli, muuttui vääränlaiseksi, huonoksi kerta kaikkiaan. ja se huono ei kelvannut äidilleni, kuin rautalankaa muovaten yritti äitini muuttaa minua takaisin mieleisekseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jos jotakuta kiinnostaa Saara Turusen - anteeksi, päähenkilön! - klassikkolista, niin se  on tämän näköinen:

Mèrce Rodoreda: Timanttiaukio
Marianne Alopaeus: Rajankäyntiä
Virginia Woolf: Oma huone
Minna Canth: Hanna
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Aino Kallas: Sudenmorsian
Jhumpa Lahiri: Kaima
Liv Störmqvist: Kielletty hedelmä
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Marguerite Duras: Rakastaja
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
Hélène Cixous: Medusan nauru
Sarah Kane: 4.48 Psykoosi
Emily Dickinson: Golgatan kuningatar
Enheduanna: Inannan ylistys
Ranya ElRamly: Auringon asema
Doris Lessing: Ihon alla

Sisaret 1918

Sisaret 1918
Toimittaja Reetta Laitinen, Kansan Arkiston tutkija
Sarjakuvataiteilijat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018, 110 s.

Kansi: Tiitu Takalo

Mummoni oli ensimmäinen, joka kertoi minulle kansalaissodasta. Sitä nimitystä hän käytti. Mummon isä vältti kansalaissodan, koska tunsi oikeat ihmiset ja oli hyvä puhumaan. Hän oli ison maalaistalon isäntä, joka teki kauppaa kaupungin varakkaiden herrojen kanssa. Hänen vaimonsa oli viimeisillään raskaana, odotti perheen kolmatta lasta, eikä mies voinut jättää vaimoaan huolehtimaan yksin talonpidosta ja pienistä lapsista. Mummon isä ei ollut punainen eikä valkoinen, vaan yritti pysyä puolueettomana. Se oli tarpeen, jotta pystyi myymään kinkkua ja kauraa herrasväelle ja jotta talossa oli työmiehiä tekemässä töitä. Mutta kun pikkutyttönä kysyin kummalla puolella me sitten oltiin, kävi mummoni kasvoilla varjo. En koskaan unohda miltä hän näytti sylkäistessään sanat: "No valkoisten puolella tietenkin!". Jostain syystä tämä on aina hävettänyt minua, se että sukuni kannatti lahtareita.

Reetta Niemensivu

Myöhemmin opin koulussa, että sodalla on kuusi eri nimeä: kansalaissota, veljessota, sisällissota, vuoden 1918 sota, punaisten ja valkoisten sota, luokkasota. Opin, että tämä on vaiettu sota, koska se repi kansan erilleen ja ihmiset palasiksi. Sisällisota näytti miten inhimillisyys katoaa, miten toista ihmistä ei näe enää ihmisenä vaan vihollisena. Tämän sodan jälkiä me kannamme edelleen mukanamme.

Emmi Nieminen

Sisaret 1918 kertoo kymmenen naisen tarinan, punaisten ja valkoisten. Muistelmia on kerätty Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta ja SKS:n 1918-kokoelmasta. Sarjakuvanovellien tarinat ovat tosia, jotka olisi voitu kirjoittaa sellaisenaankin. Sarjakuva tuo tarinat lähemmäs, läpi mielen ja sydämen. Lukija kokee pelon, häpeän, intohimon, kapinan, haavat. Jokainen tarina näyttää eri näkökulman, sen millaista elämä oli torpassa, rintamalla, sairaanhoitajana, kapinallisena, lapsena. Tehokeinona käytetään ajoittain punaista väriä, mikä toimii loistavasti.

Annukka Leppänen

Annan kiitoksen siitä, että kansalaissodan raakuuksia ei tässä kirjassa kuvailla, vaan teos keskittyy yksittäisen ihmisen kokemukseen ja inhimillisyyteen. Tarinat ovat paikoin hyvin koskettavia, eikä kyyneliltä tai kylmiltä väreiltä voi välttyä. Kirjan sanoma on selvä: sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä, eikä keskustelua sisällissodan traumoista ole vieläkään käyty riittävästi.

Mieleenpainuvin kohta:

Tiitu Takalo

Sisällissodan naisnäkökulmasta kiinnostuneille suosittelen näitä kirjoja:
Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918
Heidi Köngäs: Sandra
Anneli Kanto: Veriruusut
Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet
Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit
Lauri Lepola: Rohkeat tytöt Tampereella 1918
Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet
Anu Hakala: Housukaartilaiset

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti
Tammi 2018, 128 s.

Maria Kallio -fanina riemastuin, kun huomasin kevällä, että Kirjan ja ruusun päivän (23.4.) kirjana on tänä vuonna Leena Lehtolaisen Turmanluoti. Kirjan ja ruusun päivän teokset ovat ohuita, mutta mukavia luettavia. Ideana on, että kirjakaupat antavat tietyllä summalla ostavalle asiakkaalle erikoisteoksen kaupan päälle. Hyvä juttu asiakkaalle, mutta huono homma kirjastoille, jotka eivät voi teosta hankkia. Onneksi joka vuosi löytyy kirjaston asiakkaita, jotka ystävällisesti lahjoittavat erikoisteoksen kirjastolle. Heitä on kiittäminen siitä, että minäkin sain tämän kappaleen käsiini.

Marian mies Antti ilmoittaa perheensä yllätykseksi hankkineensa metsästäjäntutkinnon ja olleensa aseenkantolupaan vaadittavat kaksi vuotta ampumaseuran jäsenenä. Tytär epäilee, että isällä on viidenkympin kriisi, mutta Antti on sitä mieltä, että uuden harrastuksen parissa saa olla luonnossa ja tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Ensimmäinen metsästysreissu saa kuitenkin karmea lopun, kun yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee. Tutkinnan edetessä syyttävä sormi kääntyy Antiin. Marian on vaikea pysytellä jutusta etäällä, etenkin kun Antti alkaa saada uhkauskirjeitä. Lähtikö turmanluoti todellakin Antin aseesta?

Tuttuun tapaan kirjassa kuvataan pariskunnan arkielämää, silitetään kissaa ja laitetaan ruokaa. Edellisistä Maria Kallio -kirjoista poiketen, tällä kertaa ääneen pääsevät myös perheenjäsenet mies sekä lapset Iida ja Taneli. Turmanluoti on helppolukuinen, kilteistä dekkareista pitävien kirja.

Mieleenpainuvin kohta:
Miten kaukana saattoikaan toisesta olla, vaikka makasi samassa sängyssä, kosketusetäisyydellä.

Maria Kallion ystäville vinkkinä, että Leena Lehtolaiselta ilmestyy syksyllä uusi kirja, jota kuvaillaan näin:
Jännityksen mestari Leena Lehtolainen näyttää vetävissä rikos- ja kauhutarinoissa monipuolisen kertojantaitonsa ja pakkaa tiiviiseen tilaan tiheää toimintaa. Vangitsevat rikoskertomukset vievät ihmiset piinaaviin tilanteisiin, jotka pakottavat heidät reagoimaan ennennäkemättömällä ja kohtalokkaallakin tavalla.

Lehtolainen laajentaa rikoskertomusten maailmaa kihelmöiviin kummitustarinoihin ja hiipivään kauhuun. Miksi kirjastovirkailijasta tulee tappajan tyttöystävä? Löytääkö Lapin shamaani kidnapatun sulhasen? Mitä tapahtuu, kun nuori nainen joutuu aavemaiseen metsänpeittoon? Onko rakkaus kuolemaa väkevämpi ja voiko lapsella olla kolme isää?Tarinoissa mukana salaileva yksikönjohtaja Taskinen, ärhäkkä Pertti Ström, mitään pelkäämätön henkivartija Hilja Ilveskero ja peräänantamaton komisario Maria Kallio.

Jo yli 20 vuotta maamme luetuimpia rikoskertomuksia kirjoittanut Leena Lehtolainen osoittaa uudessa teoksessaan taitavansa jännityksen lajit piinaavista tilanteista kihelmöivään kauhuun ja vauhdikkaaseen trillerikerrontaan.

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

The Lido, suom. Natasha Vilokkinen

Otava 2018, 333 s.

Rosemary hymyilee ja muistaa, millaista oli kun oli kiire. Kahdeksankymmentäkuusivuotiaana hän menee harvoin minnekään ripeästi. Nyt hän kävelee ostostensa kanssa verkkaan torilta kohti asuntoaan Brockwellin puiston laidalla. Hän on pukeutunut arkisesti mutta huolitellusti pitkiin housuihin, mukaviin kenkiin ja kevätsadetakkiin. Harmaat laineet on kiinnitetty soljella pois kasvoilta. Aika on muuttanut hänen vartaloaan siinä määrin, ettei hän tahdo tunnistaa sitä, mutta silmät ovat edelleen samat - kirkkaansiniset ja hymyileväiset silloinkin kun suu ei hymyile. 

Rosemary on on asunut koko ikänsä Etelä-Lontoon Brixtonissa. Kirjastonhoitajana uran tehnyt leskirouva on käynyt maauimalassa sen vuoden 1937 avajaispäivästä lähtien. Juuri uimalassa Rosemary on viettänyt elämänsä tärkeimmät hetket: lapsuuden, sotavuodet, ensirakkauden, kypsän aikuisuuden ja vanhuuden. 

Hän [Kate] oli onneton toimittaja ja heikko ihminen, joka näytti kolmetoistavuotiaalta ja tunsikin itsensä sen ikäiseksi ison osan ajasta. Hän asui siivottomassa talossa ihmisten kanssa, jotka eivät välittäneet pätkääkään, oliko hänellä ollut huono päivä töissä tai oliko hän hukkunut kanavaan.

26-vuotiaan Katen yksitoikkoisten päivien lisäksi murhetta tuovat paniikkikohtaukset, eikä Kate oikein uskalla elää elämäänsä. Ura paikallislehden toimittajana junnaa paikallaan, kunnes päätoimittaja pyytää häntä tekemään jutun maauimalaa uhkaavasta sulkemisesta. Paradise Living -niminen yhtiö aikoo rakentaa maauimalan paikalle luksusasuntoja, täyttää uima-altaan sementillä ja rakentaa pelkästään asukkaille tarkoitetun yksityisen kuntosalin. Brixtonista on jo suljettu Rosemaryn entinen työpaikka kirjasto sekä kirjakauppoja. Uudesta tehtävästä innostuneena Kate haluaa ensi töikseen haastatella uimalan pitkäaikaista kävijää, jolloin hän tapaa Rosemaryn.

Ikäerosta huolimatta Rosemarysta ja Katesta tulee sydänystävät. He käyvät yhdessä aamu-uinneilla ja uimalasta muodostuu myös Katelle tärkeä paikka. Katen paniikkikohtaukset helpottavat uidessa, eikä maailma näytä enää niin synkältä uusien ystävien myötä. Naiset päättävät ryhtyä taisteluun uimalan pelastamiseksi. Operaation aikana Katen elämä mullistuu merkittävällä tavalla. 

Kirjassa on hyvin elokuvamainen kerronta. Tarina soljuu eteenpäin kuin, no, Rosemary ja Kate vedessä. Romantiikan ystävä nauttii Rosemaryn ja hänen miehensä Georgen rakkaustarinasta, kasvutarinoista pitävä taas Katen itsevarmuuden kasvamisesta ja oman elämän löytämisestä. Loppuratkaisu ei yllätä, mutta haitanneeko tuo. Kirjaston työntekijänä oli ilahduttavaa lukea kirjaston merkityksestä paikallisille asukkaille. En voisi olla enempää samaa mieltä Rosemaryn kanssa, että kirjasto on lähiön sydän ja sen arvo ymmärretään silloin, kun lopettamisuhka on päällä tai kirjasto on suljettu.

Tiedän kyllä, että olin pelkkä kirjastonhoitaja, mutta ajattelin itseäni mieluummin kirjojen vaalijana. Oli minun työni pitää hylly järjestyksessä, niin että romantiikka oli tahdikkaasti erotettu kertomakirjallisuudesta ja kaksitoistavuotias löysi murkkukirjan neuvoa kysymättä. Meille saattoi myös tulla silloin kun ulkona satoi. -- Hän ajattelee kirjastoa - lapsia jotka nauroivat lasten nurkkauksessa, ihmisiä jotka opiskelivat ja käyttivät tietokoneita hakeakseen töitä, ja viimeisiä päiviä kun kirjasto oli vielä auki. Kirjaston lopettamispäivänä useat ihmiset tulivat juttelemaan hänelle. 

Pinnalla pysymisen taito tarjoaa suloisia, pieni oivalluksia elämästä, vanhenemisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirjailijan jälkisanoista paljastuu, että Brockwellin uimala on oikeasti olemassa ja esikoiskirjailija Libby Page harrastaa itsekin ulkoilmauimaloita. Tämä on ehdottomasti se hyvän mielen kirja, jonka haluat lukea tänä kesänä!

Mieleenpainuvin kohta:
"Älä koskaan pahoittele", hän sanoo tuiman näköisenä. "Älä ikinä ole pahoillasi siitä, että tunnet. Älä ikinä pahoittele rakastumista. Minä en koskaan ollut pahoillani. En yhtä ainutta päivää."

Marian Keyes: Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
The break, suom. Kristiina Vaara
Tammi 2018, 640 s.

Tartuin tähän kirjaan kuvauksen perusteella: riemastuttava romaani keski-iän kriisistä ja rakkaudesta. Kriisejä tässä kirjassa olikin, rakkauttakin ripaus jossain siellä tapahtumien alla. Kirjastossa tämä teos on sijoitettu romantiikka-genreen, mutta minulle kirja oli jotain ihan muuta. Jostain syystä olin koko tarinan läpi surumielinen. Liekö taustalla oma keski-iän kriisini ja parisuhteen koettelemukset, joihin kirja kyllä tarjosi peiliä.

Päähenkilönä on nelikymppinen viestintätoimiston osakas Amy, jolla on pitkä ja onnellinen avioliitto Hugh'n kanssa. Perheeseen kuuluvat tytär Amyn aikaisemmasta suhteesta, pariskunnan yhteinen tytär sekä kasvattitytär. Idylli romahtaa, kun Hugh ilmoittaa haluavansa aikalisän ja lähtevänsä reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Aasiaan vailla vastuuta ja vihkisormusta. (No haloo! Kukapa lapsiperheen vanhempi ei sitä joskus haluasi?!) Amylle Hugh'n ilmoitus tulee shokkina. Hugh vannoo ettei halua erota. Parin viikon päästä Hugh on pakannut ja jättänyt Amyn huolehtimaan heidän kolmesta tyttärestään. Tämän lisäksi Amyn on aika ajoin mentävä vahtimaan Alzheimeria sairastavaa isäänsä, jotta hänen äitinsä pääsee tuulettumaan ginikerhoon.

Lukija sukeltaa Amyn läpi käymään helvettiin: yksinäisyyteen, masennukseen, vihaan, raivoon, suruun, ikävään. Olisi helppo luoda Hugh'sta tarinan konna, mutta Keyes ei lankea tähän ansaan. Amy ja Hugh ovat inhimillisiä heikkouksineen päivineen. Ehkä juuri siksi pitkän tarinan haluaa lukea loppuun. Mitä puolen vuoden aikana ehtii tapahtua? Miten parisuhteen käy kun Hugh palaa - vai palaako hän?

Olen melko varma, että minusta tuntuu pahemmalta nyt kuin alussa, silloin kun hän lähti, ja se on outoa. Mutta silloin olin shokissa. Se on ilmiselvää nyt. Äimistynyt ja raiteiltani. Hänen lähtönsä koko syvyys ja laajuus eivät vielä olleet paljastuneet minulle. Niin ihmiset sietävät sietämättömän: me alistamme itsemme juuri sille määrälle tuskaa kuin pystymme ottamaan vastaan päivässä tai hetkessä. Vasta kun olemme käsitelleet sen, voimme ottaa vastaan vähän lisää.

Yksi kirjan parhaimmista anneista on se miten koskettavasti siinä kuvataan keväällä ajankohtaiseksi tullutta aihetta: ei-toivottua raskautta ja Irlannin aborttilainsäädäntöä. Keyes kertoo hyvin elävästi ja säälimättä kuinka vaikeaa ihan tavallisen tytön on saada abortti Irlannissa. On etsittävä ymmärtäväinen lääkäri, jotta voidaan selvittää miten pitkällä raskaus on. Sen jälkeen on matkustettava mahdollisimman nopeasti Britanniaan, jossa keskeytyksen voi tehdä ellei raskaus ole pidemmällä kuin 10 viikkoa. Keskeytyksen jälkeen on pelättävä miten selviää kipujen kanssa paluumatkan ja entä jos joku saa tietää. Millaista helvettiä on elää naisena maassa, jossa teini-ikäinen voi saada raskaudenkeskeytyksestä 14 vuoden vankilatuomion! Onneksi tämä Euroopan tiukin aborttilaki kumottiin toukokuussa.

Yhtä kaikki, tämä kirja on Keyesin raskaimpia ja ehkä siksi parhaimmasta päästä. Amy ja Hugh läväyttävät lukijan kasvoille sen usein pohditun vaihtoehdon, lähteä vai jäädä, ja tarinan myötä lukija pääsee kokeilemaan sopiiko Amyn tai Hugh'n ratkaisu itselle. Romantiikkaa kaipaavalle tätä ei voi suositella, mutta jos olet koskaan parisuhteessasi toivonut pääseväsi hetkeksi pois, haaveillut seksistä jonkun toisen kanssa tai harkinnut eroa, tartu tähän kirjaan.

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Otava 2018, 254 s.

Huuto herättää Ellenin aamuyöstä kesken sikeimmän unen. Kirkuna halkoo pimeyden. Sydän pyrkii rinnasta ulos. Ellen kompuroi ylös vuoteesta, vetää lakanaa ympärilleen, näkee parvekkeen avoimen oven, kuulee meren kohinan, mutta ei siltikään hetkeen tiedä missä on -- Ellen ei ole panikoituvaa ihmistyyppiä, mutta nyt hän tuntee säikähdyksen iskeytyvän voimalla päin. Joku huutaa ulkona, joku tarvitsee apua.

Myrkkykeisosta (2017) tuttu eläkeläinen Ellen Lähde, innokas puutarhaihminen ja martta, on täällä taas. Tällä kertaa tarina alkaa Ellenin lomamatkalta Andalusiasta. Ellen saa yllätyskutsun häihin, jossa vihitään suomalainen Mikael ja espanjalainen Carmen. Häät ovat ihanat, vaikka Mikaelin äiti Sirkka tuntuukin paheksuvan espanjalaisten ilakointia ja tuoretta miniäänsä. Häät saavat onnettoman lopun ja tuore morsiuspari muuttaa Suomeen pieneen tuppukylään. Eppu Nuotio luo hienosti lukijan eteen synkän pikkukylän peltoineen ja soineen. Ahdistavuutta lisää Carmenin näkökulma ja kulttuurishokki. Miten jäyhiä metsäläisiä me suomalaiset olemmekin! Mikaelin suvussa on sattunut traagisia tapahtumia ennenkin ja niitä selvittelee myös Ellen Lähde. 

Ilokseni sain huomata, että Myrkkykeisosta tutut henkilöt seikkailevat myös tässä kirjassa. Samuelin ja hänen tyttöystävänsä Sindin parisuhdetta koetellaan, kun kahvilassa töissä olevaa Sindiä alkaa tuijottaa epäilyttävän oloinen mies.  Yksinhuoltaja Silja rakastuu treffikumppaniinsa ja hänen tyttärensä Pilke odottaa pääsevänsä uuteen kotiin. Lämpöä kirjaan tuo myös Ellenin ja espanjalaisen Carlosin tunteiden syventyminen. 

On virkistävää lukea tarinaa, jossa päähenkilö on iäkkäämpi nainen, jolla on älyä ja jämptiä otetta elämään. Nuotio onkin sanonut, että ”Ellen Lähde -sarja on kunnianosoitus kuusikymppisille naisille, jotka pitävät Suomen kulttuurilaitokset pystyssä” (ESS 26.4.2018). Mieleeni jäi kohta, jossa Ellen on käynyt suihkussa ja hemmottelee sen jälkeen itseään: Suihkun jälkeen Ellen levittää hoitoaineen pyyhekuiviin hiuksiin, rasvaa koko vartalon, kehuu jokaisen ruumiinosansa erikseen rasvatessaan. Sellaisen rutiinin hän kehitti jäätyään leskeksi. Tämä yksinkertainen kehumislitania on pitänyt häntä pystyssä niinäkin päivinä kun jalat eivät ole tahtoneet kantaa. ”Oi että Ellen, olet ihana. Ai että on pitkä ja hyvä tämä kaula, voi että nämä ovat ihanat nämä rinnat, on kyllä hirmu hyvät olkapäät, että on vahva ja hyvä käsivarret, ai että on nätit ja hyvät ranteet, jestas että on mahtavat nämä kädet, kyllä on muuten kauniskyntiset ja hellät sormet, oi että on pehmeä ja hyvä tämä maha, herranen aika että on ihanasti hyllyvä pylly, on kyllä aivan mahtava pimpsa ja niin ihanat reidet… Tällainen rakkaudellinen puhe omaa kehoa kohtaan olisi jokaisen naisen syytä ottaa käyttöön!

Paikoin kirja oli ennalta-arvattava, mutta koukutti kuitenkin sen verran, että halusin tietää kuka, miten ja miksi. Anopinhammas on oiva pehmodekkari jännityskirjallisuuden pariin tutustuvalle tai suolenpätkiin kyllästyneelle dekkaristille. Anopinhammas on muuten huonekasvi, jolla on miekkamaiset, teräväreunaiset lehdet. Oiva nimi tälle kesädekkarille.

Helena Liikanen-Renger: Mon amour: ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour: ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018, 195 s.

Pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kuin kuut.

Kun ajattelen ranskalaista pariskuntaa, ensimmäisenä tulee mieleen kauniisti pukeutuneet ihmiset, intohimoinen rakastaminen, äänekäs riitely ja myöhäinen illallinen kynttilänvalossa punaviineineen. Onko mielikuvani totta? Siihen löytyy vastaus Helena Liikanen-Rengerin toisesta kirjasta Mon amour: ranskalaisen parisuhteen jäljillä.

Helena Liikanen-Regner on suomalainen nelikymppinen nainen, jolla on ollut kymmenisen vuotta ranskalainen aviomies ja hänen kanssaan kaksi pientä lasta. Hänen esikoisteoksensa Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa kuvasi arkielämää monikulttuurisena perheenä Rivieralla. Tämä teos sukeltaa syvemmälle pitkän parisuhteen kiemuroihin. Miten ylläpidetään kipinää pitkässä parisuhteessa? Kuinka aika jaetaan työn, perheen ja parisuhteen kesken? Miten suhtautua uskottomuuteen ts. extrarakkauteen? Oman säväyksensä näihin ikuisuuskysymyksiin tuo ranskalaispariskuntien (mukana myös naispari) haastattelut.

Kun ulkomailla seuraa sosiaalista mediaa, Suomessa näyttää esimerkiksi olevan miltei ihailtavaa pyöräillä kovimmilla talvipakkasilla työpaikalle ja ottaa sitten jäätyneistä viiksikarvoista selfie. – Tässä minä jääkalikkana pyörän selässä ja tässä taas normaalina itsenäni työpisteellä. Minä suhtaudun kuviin mielestäni aina asianmukaisesti: kunnioitukseen sekoittuneella huumorilla. Ranskalaismieheni ei kuitenkaan ymmärrä niitä ollenkaan. Miksi pitää kärsiä kun elämästä voi myös nauttia? Missä on elämänilo, la joie de vivre?

Kirjaa lukiessa havahduin useaan otteeseen tarkastelemaan omaa parisuhdettani ja elämääni ranskalaisin linssein. Liikanen-Regner toteaankin, että Suomessa lapsiin panostetaan ja kotia sisustetaan, mutta puolisoon ja parisuhteeseen ei niinkään. Ajatellaan, että puoliso ja parisuhde pärjää itsekseenkin: jos kerran on sanonut ”rakastan”, niin eikö se riitä? No ei!

Niinpä kirjoitin ylös nämä kirjassa esiintyneiden ranskalaispariskuntien vinkit:
1. Jos haluaa parisuhteen, on elettävä parisuhdetta ja panostettava yhteiseen elämään.
2. Valittaminen ei kannata. Jos jokin asia ei toimi, pitää puhua asioista oikeilla sanoilla.
3. Jotta molemmat voisivat toteuttaa itseään ja huolehtia toisistaan, pitää ottaa kotiapua, vaikka se maksaisi.
4. Pidä huolta itsestäsi, se kohottaa itsetuntoa.
5. Älä ole toiselle itsestäänselvyys.
6. Ulkoistaminen (siivous, harrastuskuljetukset) antaa energiaa parisuhteelle, yhteistä aikaa järjestetään.
7. Suojele parisuhdetta pahalta, kuten omilta negatiivisilta ajatuksilta. Älä vertaa parisuhdettasi muihin.
8. Hankalissa tilanteissa ota etäisyyttä hetkestä ja katsele tilannetta kuin näytelmää.
9. Älä lakaise tunteita maton alle, sillä voimakkaatkin tunteet kuuluvat elämään. Tärkeintä on, ettei keskusteluyhteys toiseen katkea.
10. Järjestä yhteisiä hetkiä pyytämällä lastenhoitoapua. Iloitse ja nauti kahdenkeskisestä ajasta vailla huonoa omaatuntoa.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

S&S 2018, 206 s.

”Nyt näin keski-ikäisenä”, minulla nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: ”Ethän sinä ole vielä keski-iässä!” Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Olemme Pauliina Vanhatalon kanssa saman ikäisiä, siis molemmat keski-ikäisiä naisia, jotka kipuilevat juuri alkaneen toisen elämän kynnyksellä. Kummallakin on pitkä parisuhde, perhe, mieluisa koti ja asuntolaina, työ jota rakastamme. Onko odotettavissa enää mitään, kun suuret tavoitteet on saavutettu ja ratkaisut tehty? Keskiluokkaista ja keskitylsää? Vanhatalo toteaakin, että häntä on alkanut häiritä ajatus siitä ettei ole enää kiinnostava, vaan kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen siitä, ettei elokuvista ja televisiosarjoista löydy meidän kaltaisiamme naisia: Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Vaikea sanoa mitä tein kuukausi sitten tai edes viikko sitten tähän aikaan, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu. Arki rullaa, viikot ja kuukaudet kiitävät, kohta on taas joulu, lapseni muuttaa pois kotoa koska huomaamatta on kulunut vuosikymmen.

Kirjassa on valtavasti tuttuja havaintoja keski-ikäisen parisuhteesta. Miten hiljalleen etäännymme, koska tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa. Miten unesta tulee tärkeämpi kuin seksi, puhelimesta kiinnostavampi kuin kumppanista. Kuinka tutulta kuulostaa se läheisyyden kaipuu, mikä purkautuu riitelynä. Miten oma kumppani näyttäytyy muille ymmärtäväisenä ja rakastavana, joustavana ja helppona. Miten itse kokee olevansa tylsä, vaativa ja vaikea. Kun 11-vuotishääpäivä koittaa, keski-ikäinen jättää lapset mummolaan yöksi ja matkustaa puolison kera naapurikaupunkiin. Joku voisi erehtyä luulemaan, että hän on maksanut ylimääräistä hotellin Deluxe King -huoneesta ja sen leveästä parivuoteesta, jotta siinä voisi antautua tunteja kestäville eroottisille iloille ilman kuuntelevia korvia, mutta ei, sana jolla hänet saatiin nalkkiin on ”tyynymenu”. Hän on käytännössä maksanut kymmeniä euroja siitä, että joku keksinyt yhdistää toisiinsa sanat tyyny ja ruokalista.

Keski-ikäisyyden hyväksyminen on jonkinlaisen surutyön tekemistä. Miten olla sinut kehonsa kanssa, kun maan (ja suklaan!) vetovoima kutsuu silmäluomia, poskia, rintoja, vatsaa, pakaroita? Miten suhtautua siihen, että peilistä ei katso enää takaisin pirteä, heleäihoinen ja säihkyväsilmäinen neito, vaan oma äiti. Jostain syystä nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Haluaisimme paeta edes päiväksi elämää kotona, joka näyttää olevan täynnä paineita, rajoja ja ahtautta. Tiedättehän sen tunteen, kun haluaisi vielä kerran vetää kunnon kännit, bailata aamuneljään, kohdata ihmeellisiä uusia ihmisiä ja kokea jotain odottamatonta. Mutta kun ei jaksa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Koskaan en koe olevani niin uskottavasti keski-ikäinen kuin ollessani väsynyt. -- En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Vanhenemiseen liittyy luopumista ja pysähtymistä. Haluanko olla tässä missä olen vai haluanko jotain muuta? Esimerkiksi minulle on mahdoton ajatus tehdä vielä lapsi. Riskit ovat suuret, keho ei kestäisi raskautta enkä minä vauvavuoden univelkaa ja sitovuutta. Silti vauva tulee välähdyksinä sydämeen, ikään kuin kehoni muistuttaisi minua siitä mistä olen luopumassa.  Pitelen vauvaa sylissä ja pelkään, että kolmannen lapsen haave voimistuu. Mutta vaikka vauva on kaunis ja rauhallinen ja nukkuu sylissäni syvää unta suu vain hetkittäin mutristuen, muista myös millaista oli elää toisen olennon rytmissä ja häntä varten… -- Havaitsen tuoreesti senkin ettei minun tarvitse synnyttää eikä imettää. Mikä kamala, ihana koettelemus ja vaiva se onkin ollut, se ei ole enää osani.

Ja kuitenkin, miten ihanaa ja vapauttavaa on olla keski-ikäinen! Olemme jo kokeneet aika paljon, tiedämme mitä haluamme ja mistä emme pidä. Osaamme mennä omia polkujamme, emme muiden perässä ajattelematta miksi. Olemme keränneet vuosia itsetuntemusta ja hyvällä tuurilla osaamme suhtautua elämään lempeästi, hyväksyen, yrittämättä hallita sitä. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse pohtia kenen kanssa eläisin. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse ratkaista haluanko lapsia. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse miettiä missä ja miten tahdon elää. -- Mitä minuun tulee, olen tavallinen ja teen tavallista, ja se on ihanaa. Saan jättää rauhan sen nuoren ihmisen, joka ei osannut tehdä harkitumpia valintoja, koska hän oli rakastunut ja luottavainen eikä hänellä ollut aikuisen mittakaavaa ja kokemusta. Mielessä käy niinkin radikaali ajatus, että voisin vain elää.

Tämä kirja oli osuva, rauhoittava ja täynnä ajatuksia, jotka sopivat hyvin voimalauseiksi tähän elämänvaiheeseen. Teksti on viimeisen päälle hiottua, lauseet harkittuja vailla turhia täytesanoja. Tartu tähän kirjaan, jos olet keski-ikäinen, keski-iän kynnyksellä tai kolmekymppinen, joka kaipaa selitystä tyytymättömyydelle omaan elämään. Se voi nimittäin olla tämä toinen elämä.

Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?

Jennifer Saunders: Bonkers: My life in laughs

Jennifer Saunders: Bonkers: My life in laughs
Äänikirja, 5 h 15 min, lukija Jennifer Saunders
2013

Olen aina rakastanut Todella upeeta (Absolutely Fabulous) -tv-sarjaa. Olin teini-ikäinen, kun sarja tuli televisiosta. Minuun sarja vetosi, koska siinä oli rohkeita, häpeilemättömiä naisia, kohellusta, sampanjaa ja huumoria. Miten hauskan ja aikaa kestävän sarjan Jennifer Saunders onkaan luonut! Sattumalta bongasin hänen elämäkertansa Storytelin äänikirjavalikoimasta, ja kun vielä ilmeni että nainen lukee kirjan itse, oli se otettava heti kuunteluun.

Jennifer Saunders (s. 6. heinäkuuta 1958) on englantilainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja komedienne. Parhaiten hänet tunnetaan Todella upeeta -televisiosarjasta (Absolutely Fabulous), jota hän kirjoitti ja jossa hän näytteli vuosina 1992–2004. Saunders on Britannian rakastetuimpia televisiokasvoja. Hänellä on kolme tytärtä näyttelijäaviomiehensä Adrian Edmondsonin kanssa.  Lähde: Wikipedia.

Jennifer Saundersin elämäkerta on katsaus huumoria pursuvan naisen menneisyyteen ja ajatuksiin. Kirjassa käydään läpi lapsuutta biologian opettajaäidin, lentäjäisän ja kolmen veljen perheessä. Kuullemme opiskeluajasta 1970-luvulla Lontoon Central School of Speach and Dramassa, jossa Jennifer tapasi tulevan kollegansa Dawn Frenchin. Tapaamme puoliso Adrian Edmondsonin, jonka kanssa Saunders on ollut naimisissa yli 30 vuotta ja saanut kolme tytärtä. Ja tietenkin kirjassa puhutaan Todella upeeta -sarjasta ja sen toisesta tähdestä Joanna Lumleysta. Lisäksi kirjaan kuuluu synkkä luku sairastumisesta rintasyöpään.

Mikään paljastuskirja tämä ei ole, vaikka tunnettuja nimiä kirjassa viliseekin aina prinssi Charlesista Spice Girlsiin ja Goldie Hawnista Luluun – ja hyvä niin. Kirja ei myöskään mene kovin syvälle, vaan Saunders pysyttelee ikään kuin elämänsä ulkopuolisena tarkkailija. Sisäiset kokemukset jäävät vajaiksi, asiat ja tapahtumat vain todetaan. Puutteistaan huolimatta tämä on hyväntuulinen välähdys erään aikamme tunnetuimman komediennen elämästä.

Gail Honeyman: Elenorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Elenorille kuuluu ihan hyvää
Eleanor Oliphant is completely fine, suom. Sari Karhulahti
WSOY 2018, 431 s.
Kuunnteltu äänikirjana alkuperäiskielellä.

Olen aina ollut hyvin ylpeä siitä, että tulen toimeen omin avuin. Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään – elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento. Ainakin olen vakuuttanut itselleni niin aina.

Eleanor Oliphant on se harmaavarpunen, jonka ohi kävelemme tai jonka nimen unohdamme. Luulin ensin lukevani eläkeläisestä, kun en painanut mieleeni, että kyseessä oli kolmekymppinen nainen. Hän on rutiineilla elävä toimistotyöläinen, jonka päivät ja viikot kulkevat samaa rataa. Hän käyttää samoja vaatteita, syö saman leivän lounaaksi joka päivä ja täyttää tietyn sanomalehden sanaristikon. Perjantai-iltoihin kuuluu pakastepizza ja vodkaa niin paljon, että pääsee viikonlopun yli. Keskiviikkoisin soittaa äiti, puolivuosittain käy sosiaalityöntekijä.

Eleanorista tulee väistämättä mieleen Silta-tv-sarjan Saga Noren. Hän arvostaa käyttäytymissääntöjä, mutta on sosiaalisesti kömpelö ja sanoo suoraan mitä ajattelee. Esimerkiksi kun Eleanor menee vahauttamaan alapäänsä tietämättä mitä hollywoodilainen vahaus tarkoittaa tai kun hän tilaa Starbucksilla kahvia ja riitelee tarjoilijan kanssa siitä miksi kahvitilauksen yhteydessä pitäisi antaa oma nimi. 

Kirjassa on siis huumoria ja onneksi onkin. Pinnan alla kulkee synkkääkin synkempi salaisuus Eleanorin lapsuudesta ja julmasta äidistä. Tapahtumiin vihjaillaan sivulauseilla, esim. kun Eleanor tilaa pizzan kotiin ja pohtii pitäisikö antaa juomarahaa, hän ajattelee: …toivoin, että olisin voinut kysyä asiaa joltakulta. Äiti ei pystyisi neuvomaan minua. Hän ei saa päättää itse, mitä syö. Äiti pitää Eleanorista kiinni eikä Eleanor osaa päästää irti, vaikka äiti puhuu hyvinkin julmasti.

Onnekkaan sattuman kautta Eleanor tutustuu Raymondiin, joka näyttää, että toisinkin voi elää. Mutta pystyykö Eleanor päästämään irti kaavoista ja narsistisesta äidistä, elämään omaa elämäänsä? Hengästyttävän hieno kirja. Jos pidät äänikirjoista ja englannin kieli ei tuota ongelmia, suosittelen kuuntelemaan tämän äänikirjana englanniksi. Lukijan skottiaksentti vie mukanaan!

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Big little lies, suom. Helene Bützow
WSOY 2015, 447 s.

Mieti hetki milloin viimeksi valehtelit ja miksi? Salasitko teon joka loukkaisi? Piilottelitko yllätystä? Olitko tehnyt väärin ja häpesit myöntää sitä? Me valehtelemme monella tavalla ja tasolla. Puolustaaksemme rakkaitamme, suojellaksemme ystäviämme, pitääksemme yllä mielikuvaa joka meistä on luotu.

Tämän kirjan salaisuuksien kehto on Pirriween pikkukaupunki Australian rannikolla. Se on juuri sellainen paikka, jonne samanhenkiset, ylempää keskiluokkaa olevat perheet muuttavat. Jos Pirriweelle saisi antaa moton, se olisi Tolstoin Anna Kareninasta: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Madeline on nelikymppinen kotiäiti. Uusperheeseen kuuluvat puoliso Ed, teini-ikäinen Abigail ja koulun aloittava Chloe. Madeline on se tyyppi, johon on helppo tutustua. Harmillisena rasitteena Madelinen elämässä ovat ex-mies, Abigailin isä, Nathan, hänen joogaava vaimonsa Bonnie ja heidän arkaakin arempi tyttärensä Skye.

Celestellä on kaikki mitä kuvitella saattaa. Täydellinen vartalo, niin kauniit kasvot että niiden ohi ei voi kulkea jäämättä tuijottamaan, mielettömän komea ja rikas mies sekä keskenmenojen jälkeen syntyneet kaksospojat Max ja Josh.

Jane on nuori, alati purkkaa jauhava äiti. Janen poika Ziggy on saanut alkunsa pieleen menneestä baari-illasta. Pieni perhe on muuttanut paikasta toiseen, etsinyt kotia ja ympäristöä jonne jäädä. He päätyvät hetken mielijohteesta Pirriweehen.

Naiset kohtaavat ensimmäisenä koulupäivänä, josta tarina alkaa.

Heti alussa selviää, että on tapahtunut rikos. Lukija ei tiedä kuka on kuollut ja millä tavoin. Niinpä tarinaa lähdetään kertomaan takautuvasti kohti tuota rikosta.

Kirjassa on monia synkkiä teemoja: teiniangsti, koulukiusaaminen, perheväkivalta, hyväksikäyttö, yksinäisyys, hylkääminen, näin muutamia mainitakseni. Näistä huolimatta kirja ei ole synkkä. Herkempikin lukija pystyy kirjasta nauttimaan. Kirja kuvaa myös herkullisen kärkkäästi nykypäivän helikopterivanhempia, jotka puuttuvat pienimpiinkin lasten välisiin kiistoihin ja kävelevät opettajan yli.

Loppu yllättää lukijan täydellisesti. Luulen, että lakkasin hetkeksi hengittämästä, kun kohtaus huipentui koulun vanhemmille tarkoitettuun Visailuiltaan. Aivan kuin vanhemmille olisi annettu Huono käytös -taikajuomaa – ja tavallaan onkin, kun booliin humpsahtaa pieleen menneiden laskelmien ansiosta liikaa vodkaa. Kun estot väistyvät, on aika antaa takaisin. Salaisuus toisensa jälkeen paljastuu ja lopulta joku menettää henkensä.

Liane Moriartysta on tullut yksi suosikkikirjailijoistani. Jokaisessa kirjassa tunnelma on kuin hiemaan vinksalleen menneessä sadussa.

Pirriwee on muuten tekaistu pikkukaupunki Australiassa. Kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation Pirriween luomiseen pohjois-Sydneyn rannoilta. Hän kertoo myös, että halusi sijoittaa rantaa kahvilan, jossa myytäisiin hyvää kahvia ja kierrätyskirjoja, koska on itse haaveillut pääsevänsä sellaiseen paikkaan.