torstai 4. lokakuuta 2018

Sinisten vihkojen salaisuus

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 s.


Nostin vihot sängylle ja istuin lukemaan. Mitä ihmettä nämä ovat? Kansilehdillä oli äidin käsialalla kirjoitettuja vuosilukuja... -- Äiti oli pitänyt päiväkirjaa.

1. kesäkuuta 1976. Kesäloman ensimmäinen päivä ohi. Lapsen äidin luona. Joimme pullon valkoviiniä Jaakon kanssa. Sen jälkeen hyvää seksiä! Kolme kertaa!
4. marraskuuta 1994. Henrik toi likaiset alusvaatteensa. Pestäviksi! Saatana. Kaksikymmentäkolmevuotias. Ei koskaan sano kiitos. Anna-Leena käyttää minua kissanhoitajana. En ole hänen piikansa. Koska he kasvavat aikuisiksi?


Henrik ja Anna-Leena, riitaisat aikuiset sisarukset, kohtaavat vuosien jälkeen, koska äiti on kuollut.  Kun Henrik menee tyhjentämään äidin asuntoa, hän löytää sinikantiset vihot, joiden sivuilla elää aivan toisenlainen äiti kuin Henrikin tuntema. Anna-Leenan ja Henrikin välillä tulee kinaa vihoista, sillä äiti on vannottanut Anna-Leenaa piilottamaan päiväkirjat Henrikiltä: "Henrikiä pitää suojella. Hän on hauras. Hän menee rikki jos saa tietää."

Päiväkirjoista paljastuvat salaisuudet saavat lukijan kääntämään sivuja aina vain nopeammin. Miten kiinnostava tämä äiti onkaan! Teräskuorinen lääkäri, jolle julkisivun ylläpito oli kaikki kaikessa. Äiti hoitaa velvollisuutensa, kasvattaa lapsensa, hautaa miehensä ja pelkää, pelkää niin kauheasti häpeää ja kunniansa menetystä.

Sano se minulle Henrik. Miten juuri sinä tiedät, mikä on muille ihmisille oikein? (Anna-Leena)

Nämä sisarukset vasta mielenkiintoisia tyyppejä ovatkin. Henrik on filosofian opettaja, naimisissa oleva kahden nuoren isä, jolla tuntuu olevan suunnitelmia ja haaveita, mutta ei jämäkkyyttä toteuttaa niitä. Nuorena Henrik on ollut perheen kapinallinen, eronnut kirkostakin ja puhkunut vaimolleen kuinka "On skandaalimaista, että Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja opetetaan koulussa kuin ne olisivat jotain muuta kuin Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja." Isän kuoleman jälkeen perintörahat kuluivat viininhuuruiseen jatko-opiskeluun, kunnes Henrik järkiintyi ja ryhtyi opettamaan. Äiti ja Anna-Leena ovat pitäneet häntä ikuisena pikkulapsena, jolle ei kerrota asioita.

Anna-Leena on eronnut ja uusissa naimisissa oleva plastiikkakirurgi, kahden lapsen äiti. Mies tuntuu olevan töissä aamusta iltaan, lapset viihtyvät mielummin kavereidensa kuin äidin kanssa. Syliin tulee enää kissa. Onneksi työ antaa elämään sisältöä, mutta ennenkaikkea rahaa. Sitä tarvitaan puitteiden ylläpitoon - ja voi sillä ostaa vaikka uuden auton kilpailuhenkisen naapurin harmiksi. Äiti on aina uskoutunut Anna-Leenalle. Päiväkirjojen tekstit paljastavat Anna-Leenan ihmetykseksi asioita, jotka äiti on pitänyt itsellään.

Hilpeyttä herättää sisarusten käsitys lapsuudesta. Kumpi sai enemmän, kumpaa rakastettiin enemmän? Samat asiat ja tapahtumat muistetaan ihan eri tavalla. Tämä lienee tuttua kenelle tahansa, jolla on sisaruksia. Vai kuinka moni ei pystyisi samaistumaan tähän?

Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmäistä nillitystä. (Anna-Leena)

Anna-Leena oli aina äidin puolella minua vastaan. Se kannatti. Ajattelin sitä rahan määrää, minkä äiti oli vuosien aikana pumpannut heidän perheelleen. Kaikki ne yhteiset ulkomaanmatkat ja shoppailupäivät Helsingissä Anna-Leenan, Camillan ja Charlottan kanssa. Olin nähnyt Facebookista heidät monta kertaa yhdessä Stockmannin kahvilassa. Äiti maksoi kaiken, olin siitä varma. (Henrik)

Kirjassa on myös tuttuja juttuja x-sukupolvelle, kun sisarukset muistelevat lapsuuttaan. Pystyin hyvin samaistumaan Anna-Leenaan, kun hän muisteli varhaisnuoruuttaan 1980-luvulla:
Äiti oli kertonut, että 1960-luvun lopulta 1980-luvulle saakka vietimme kaikki kesälomat maalla. "Ei silloin noin vain matkusteltu ulkomaille" -- Ehkä minä muistin ne matkat [Teneriffalle ja Kreikkaan], koska niitä oli niin vähän. Silloin maailma oli harvapiirteinen. Mietittiin kahvilassa ja ulkona syömässä käymisen hintaa kuin se olisi maailmanlopun kysymys. Vaikeata käsittää nykyään.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kiinteistöjen lainhuutohakemusten käsittelijä, kiinteistönotaari Tontti, jonka nimi huvittaa Anna-Leenaa ja hänen miestään. Liekö kirjailija, lakimies kun on, sijoittanut itsensä kirjaan?

Kirja herätti vahvoja tunteita. Mitä me loppujen lopuksi vanhemmistamme tiedämme? Mitä on tarpeellista tietää? Olemmeko tilivelvollisia vanhemmillemme? Kun napanuora vanhempien kuoltua katkeaa, on viimein kasvettava aikuiseksi, omaksi itsekseen.

Mieleenpainuvin kohta:
Ajattelin äitiä, ajattelin isää. Jos olisin tiennyt kaiken sen, minkä nyt tiesin, olisin puhunut heille toisin. Yhtäkkiä minua kadutti, että en ollut koskaan sanonut heille, että rakastin heitä. He olivat molemmat ikäviä tyyppejä, kusipäisiä, vajavaisia ja ennen kaikkia oman elämänsä omilla päätöksillään pilanneita typeryksiä. Niin kuin me kaikki olemme. Anteeksi äiti, anteeksi isä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti