Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, 2015, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

Jos mehiläiset katoaisivat, ihmiskunnalla olisi elinaikaa neljä vuotta.
Maurice Maeterlinck, The Life of the Bee, 1901

Joskus hyvä kirja voi hukkua kirjaston hyllyyn vain siksi, että sen genreksi on merkitty scifi. Tieteiskirjallisuuteen perehtymättömälle sana scifi voi tuoda mieleen avaruusoliot ja aikamatkailun. Jos tämän tyyppinen kirjallisuus ei kiinnosta, jää tämäkin aarre löytymättä. Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) Mehiläisten historia on syystä palkittu Norjassa.

[William] Yhtäkkiä huomasin täriseväni innosta. Tätähän minä halusinkin, tähän koko intohimoni oli kohdistunut. En malttanut irrottaa katsettani piirustuksista enkä mehiläisistä. Halusin sinne. Pesään!

Kirjassa liikutaan kolmessa aikatasossa. Englantilainen siemenkauppias William elää 1850-luvulla. Liuta lasta mekastaa alakerrassa, kun isä potee masennusta sängyssä. Vaimo Thilda on kantanut vastuun perheestä jo pitkään. Jotain pitäisi keksiä, jotta Williamin saisi takaisin elävien kirjoihin ja huolehtimaan jälkikasvustaan. Ratkaisu löytyy mehiläisten hoidosta.

[George] "Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä, ruokaa riittäisi koko maailman väestölle", Tom sanoi.
"Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä", matkin ja tuijotin häntä vesilasin reunan yli. "Ihmiset ovat aina syöneet lihaa."--
"En suinkaan ole ainoa kasvissyöjä", Tom sanoi.
"Tällä tilalla syödään lihaa", sanoin ja nousin niin äkkiä, että tuoli kaatui. --
"Ethän sinä mikään sikatilallinen ole", Tom sanoi.
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Mitä väliä sillä on, syönkö lihaa vai en? Kunhan syön hunajaa." 
Hän virnisti. Ystävällisestikö? Ei. Vähän röyhkeästi.

Georgen tarina sijoittuu vuoteen 2007. Hän elää vaimonsa Emman kanssa Ohiossa Yhdysvalloissa ja pyörittää menestyksekkäästi mehiläistarhaa. George on suunnitellut, että hänen yliopistossa opiskeleva poikansa Tom ottaa haltuun mehiläisten hoidon. Tomilla on kuitenkin muita suunnitelmia. Harmaita hiuksia aiheuttavat myös maailmalta kantautuvat uutiset oudoista mehiläiskadoista.

[Tao] Oli monta päivää siitä kun olin viimeksi nähnyt linnun, nekin olivat vähentyneet. Ne saalistivat niitä harvoja hyönteisiä, joita oli enää olemassa, ja näkivät nälkää kuten muukin maailma. 

Tulevaisuus raottuu meille Taon tarinassa. Vuonna 2098 Kiinan Sichuanissa ei ole enää pölyttäjiä. Taon työtä on pölyttää 12 tuntia päivässä hedelmäpuita käsin muiden naisten kanssa. Raskaan työn vastapainona ovat Taon mies Kuan ja heidän 3-vuotias poikansa Wei-Wen. Eräänä päivänä komitea ilmoittaa, että työtekijät saavat lepopäivän. Tao perheineen suuntaa puistoon, jossa tapahtuu jotain, joka muuttaa heidän elämänsä.

Kaikkien kolmen tarina vuorottelee kirjassa ja kietoutuu lopulta yhteen. Henkilöitä yhdistävät paitsi mehiläiset, myös vanhempien kompleksinen suhde lapseensa, äidinrakkaus ja parisuhteen ongelmat. Vanhemmuuden kokemus näyttäytyy samanlaisena kautta aikojen.

Taon tarina on kuitenkin kirjan kiinnostavin. Se valottaa mitä vuoden 2007 ja 2098 välillä mehiläisille tapahtui. Dystopia on, että tällä menolla 80 vuoden päästä ruoka koostuu pääosin korvikkeista ja ihmiset näkevät nälkää. Lihaa ei ole, sillä eläinrehu vaatii liikaa viljeltyä maata ja pölyttämistä. Ihmiset on valjastettu maataloudelle, miljoonakaupungit ovat tyhjentyneet, vanhoja sähköautoja on enää vain korkeimmilla virkamiehillä, digitaaliset verkostot ovat kaatuneet, elämä on selviytymistaistelua.

Ei tämä mitenkään kaukaa haettua ole. Maja Lunde hallitsee faktat ja on rakentanut tarinansa niiden ympärille. Romaani opettaa, että mehiläiset ovat alkaneet vähentyä jo 1980-luvulla torjunta-aineiden myötä. Vuoden 2007 CCP (Colony Collapse Disorder) -uutisoinnin muistan oikein hyvin itsekin. Mehiläiskato on jo alkanut, mutta se ei ole vielä levinnyt maailmanlaajuiseksi. Kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. Montako päivää pärjäisin Taon Sichuanissa?

Kirjan luettuaan suhtautuu mehiläisiin aivan toisella tavalla. Ensi kesänä poistan valepesän parvekkeeltamme ja teen mehiläisille sokerivesibaarin.

Mieleenpainuvin kohta:
Ja se lyhyt tunti, jonka sain olla päivittäin lapseni kanssa. Meillä oli vain se lyhyt, ja sen lyhyen tunnin aikana voisin ehkä saada jotakin aikaan. Kylvää siemenen ja antaa hänelle mahdollisuuden, jota minulla itselläni ei koskaan ollut.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 367 s.


Millainen on hyvä kirja? Kieleltään rikas, teksti harkittua ja tiivistettyä, juoni ymmärrettävä ja päähenkilö kiinnostava. Jotta hyvä kirja jäisi mieleen, sen täytyy herättää jokin tunne. Kirja on tehnyt vaikutuksen, kun sen henkilöitä, tematiikkaa tai käänteitä pohtii vielä kirjan luettuaan. Parhaimmillaan kirja antaa sysäyksen toiminnalle, kuten innostaa tutkimaan aiheesta lisää, johdattaa päätöksentekoon tai elämänmuutokseen. Kirjan sanoma antaa voimaa, herättää keskustelemaan ja elää siten lukukerran jälkeenkin.

Tämä kaikki tapahtui minulle, kun luin Minna Rytisalon Rouva C:n.

Kuopiolaisen piian ja kangaskauppiaan tyttärellä Wilhelmina Ulrika Johnsonilla oli ajatus. Sen sijaan, että hän menisi naimisiin ja tekisi lapsia, kuten tytöltä 1860-luvulla odotettiin, hän lähtisi opiskelemaan. Erääseen kaupunkiin on perustettu seminaari, jossa nainen voi opiskella opettajaksi. Aikansa suostuteltuaan Minna saa isältään luvan ja muuttaa järvikaupunkiin. Jälkipolvi tulisi tuntemaan hänet kirjailijana ja liikenaisena Minna Canthina.

Rouva C. sijoittuu juuri noihin nuoruusvuosiin Jyväskylässä. Kaunokirjallinen teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Rytisalon kirja on onnistunut kansikuvaa myöten. Romaanin Minna Canth on uskottava, inhimillinen nainen, jonka kanssa haluaisi mielellään istua saman pöydän ääreen keskustelemaan naisasiain nykytilasta. Teksti on raikasta, kaunista ja tuo Minnan elämän elävänä lukijan eteen. On mielenkiintoista seurata millaista elämää nuori Minna eli ennen kuin hänestä tuli kapinallinen uudistaja, se nainen, jota arvostettiin myöhemmin niin paljon, että hänestä valettiin patsas järvikaupungin Kirkkopuistoon.

Minna ehtii opiskella vuoden, kunnes luonnontieteiden opettajana toiminut Ferdinand Canth kosii. Minna ei suostu kosintaan ensimmäisellä kerralla, koska tuohon aikaan se olisi tarkoittanut opinnoista luopumista ja miehen hallittavaksi joutumista. Minnan tunteet lehtori Canthia kuitenkin kasvavat ja lopulta Ferdinand saa toisen mahdollisuuden. Pariskunnan avioliiton kantavana voimana on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus sekä yhteinen tavoite, kansakunnan sivistys.

...ja kohta kuului käheä huuto joka sai Ferdinandin juoksemaan huoneeseen, vaikka hänen oli ehdottomasti käsketty pysyä poissa. Mutta hän oli luonnontieteilijä, hän halusi nähdä kaiken mitä suinkin hänelle näytettäisiin, ja lapsenpäästäjä kertoi kummissaan seuraavassa talossa, miten lehtori oli rynnännyt sisään, kiinnittänyt ihan ensin huomionsa vaimoonsa, sitten lapseen, ja myöhemmin vaatinut saada nähdä istukan, jälkeiset, hän oli sanonut, ihaillut maailmankarttaa jonka suonet muodostivat, sanonut rouvalleen että kasvosi ovat täynnä outoja verenpurkaumia, en tiennyt että ponnistus olisi noin kova. Lehtori on originelli, niin Minna sen myöhemmin muotoili, mutta lapsenpäästäjä valitsi ihan eri sanan.

Lapsia syntyi lopulta seitsemän, kuopus aviomiehen jo kuoltua. Miehelleen Minna ei ollut pelkkä lapsentekokone, vaan Ferdinand arvosti Minnaa, tämän älykkyyttä ja ajatuksia. Herra C. antoi Minnalle kaiken tukensa, jotta tämä saattoi panostaa muuhunkin kuin perhe-elämään. Kirjassa Ferdinand antaa Minnan olla se nainen, joka pyytää suutaria teettämään saappaat korollisten nyörikenkien sijaan, jotta voisi kävellä kuivin jaloin sipsuttelematta. Hän ei välitä, vaikka Minna leipomat kakut palavat uuniin, vaan kannustaa Minnaa kirjoittamaan. Todellisuudessa Minna Canthin kirjallinen ura käynnistyi toden teolla vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen. Johtuiko se siitä, että Minna pääsi vapaaksi avioliiton velvollisuuksista vai siitä, että hän oli avioliiton aikana saanut mieheltään riittävästi tukea omille ajatuksilleen ja agendoilleen? Haluan uskoa jälkimmäiseen.

Tuki olikin tarpeen, sillä Minnan ajatukset tyttöjen kouluttamisesta, naisten oikeudesta omaan mielipiteeseen, kehoon, päätöksentekoon ja elämään ylipäänsä, kohtasivat vastustusta niin miesten kuin naistenkin keskuudessa:
[Flora:] Minun mieheni on sanonut, että miehen järki on naisen järkeä suurempi, se on totta ja näkeehän sen kaikkialta, kaikki suuret johtajat, opettajat ja tiedemiehet ovat miehiä, ja tämä on luonnon laki ja Jumalan, et sinä sille mitään voi, ja asioiden järjestys on tällaisenaan hyvä, koska niin on ollut aina ja niin pitää olla jatkossakin.

Naisen asema, tyttöjen oikeudet, ystävyys, rakkaus ja avioliitto. Nämä ovat romaanin kantavia teemoja. Rytisalo nostaa esiin tapahtumia, joista voi päätellä mistä Köyhää kansaa tai Anna Liisa ovat saaneet alkunsa. Kirjaa voi lukea tietämättä Minna Canthista yhtään mitään. Oikeastaan kirja on avaus, joka innostaa ottamaan selvää todellisen Minna Canthin elämästä.

Vaikka elämme tyystin eri aikaa, ongelmat näyttävät olevan edelleen samoja. Mitä Minna Canth tekisi? Messuaisi edelleen koulutuksen tärkeydestä. Nostaisi esiin lasten ja nuorten kiihtyvällä tahdilla heikkenevän lukutaidon ja kehottaisi vanhempia näyttämään esimerkkiä lukemalla kirjoja. Puolustaisi vähemmistöjen oikeuksia vaatimalla translain uudistusta. Ottaisi kuvan seminaarista Instagramiin ja kirjoittaisi #unocygnaeus #metoo.

Mieleenpainuvin kohta:
Ulospäin ei näkynyt, miten Minnan suussa leivoksen sitruuna maistui hikiseltä kädeltä ja pölyisiltä papereilta. Minna nyökkäili mutta ajatteli olevansa aina vain vanki, porvarillisten sääntöjen, puristavien vaatteiden, kohteliaisuusetiketin ja ihmisten keksimien lakien vanki. Ei hän ollut kirjoittanut itseään sieltä ulos. Tässä hänen piti istua vieläkin, olla kuuntelevinaan joutavia jorinoita, vaikka Ferdinand odotti Helsingissä. Hän nousi ylös. Ainakin hän voisi määritellä, milloin tämä loppuisi ja se olisi nyt.

Otsikkoteksti Minna Canthin näytelmästä Työmiehen vaimo.