Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 367 s.


Millainen on hyvä kirja? Kieleltään rikas, teksti harkittua ja tiivistettyä, juoni ymmärrettävä ja päähenkilö kiinnostava. Jotta hyvä kirja jäisi mieleen, sen täytyy herättää jokin tunne. Kirja on tehnyt vaikutuksen, kun sen henkilöitä, tematiikkaa tai käänteitä pohtii vielä kirjan luettuaan. Parhaimmillaan kirja antaa sysäyksen toiminnalle, kuten innostaa tutkimaan aiheesta lisää, johdattaa päätöksentekoon tai elämänmuutokseen. Kirjan sanoma antaa voimaa, herättää keskustelemaan ja elää siten lukukerran jälkeenkin.

Tämä kaikki tapahtui minulle, kun luin Minna Rytisalon Rouva C:n.

Kuopiolaisen piian ja kangaskauppiaan tyttärellä Wilhelmina Ulrika Johnsonilla oli ajatus. Sen sijaan, että hän menisi naimisiin ja tekisi lapsia, kuten tytöltä 1860-luvulla odotettiin, hän lähtisi opiskelemaan. Erääseen kaupunkiin on perustettu seminaari, jossa nainen voi opiskella opettajaksi. Aikansa suostuteltuaan Minna saa isältään luvan ja muuttaa järvikaupunkiin. Jälkipolvi tulisi tuntemaan hänet kirjailijana ja liikenaisena Minna Canthina.

Rouva C. sijoittuu juuri noihin nuoruusvuosiin Jyväskylässä. Kaunokirjallinen teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Rytisalon kirja on onnistunut kansikuvaa myöten. Romaanin Minna Canth on uskottava, inhimillinen nainen, jonka kanssa haluaisi mielellään istua saman pöydän ääreen keskustelemaan naisasiain nykytilasta. Teksti on raikasta, kaunista ja tuo Minnan elämän elävänä lukijan eteen. On mielenkiintoista seurata millaista elämää nuori Minna eli ennen kuin hänestä tuli kapinallinen uudistaja, se nainen, jota arvostettiin myöhemmin niin paljon, että hänestä valettiin patsas järvikaupungin Kirkkopuistoon.

Minna ehtii opiskella vuoden, kunnes luonnontieteiden opettajana toiminut Ferdinand Canth kosii. Minna ei suostu kosintaan ensimmäisellä kerralla, koska tuohon aikaan se olisi tarkoittanut opinnoista luopumista ja miehen hallittavaksi joutumista. Minnan tunteet lehtori Canthia kuitenkin kasvavat ja lopulta Ferdinand saa toisen mahdollisuuden. Pariskunnan avioliiton kantavana voimana on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus sekä yhteinen tavoite, kansakunnan sivistys.

...ja kohta kuului käheä huuto joka sai Ferdinandin juoksemaan huoneeseen, vaikka hänen oli ehdottomasti käsketty pysyä poissa. Mutta hän oli luonnontieteilijä, hän halusi nähdä kaiken mitä suinkin hänelle näytettäisiin, ja lapsenpäästäjä kertoi kummissaan seuraavassa talossa, miten lehtori oli rynnännyt sisään, kiinnittänyt ihan ensin huomionsa vaimoonsa, sitten lapseen, ja myöhemmin vaatinut saada nähdä istukan, jälkeiset, hän oli sanonut, ihaillut maailmankarttaa jonka suonet muodostivat, sanonut rouvalleen että kasvosi ovat täynnä outoja verenpurkaumia, en tiennyt että ponnistus olisi noin kova. Lehtori on originelli, niin Minna sen myöhemmin muotoili, mutta lapsenpäästäjä valitsi ihan eri sanan.

Lapsia syntyi lopulta seitsemän, kuopus aviomiehen jo kuoltua. Miehelleen Minna ei ollut pelkkä lapsentekokone, vaan Ferdinand arvosti Minnaa, tämän älykkyyttä ja ajatuksia. Herra C. antoi Minnalle kaiken tukensa, jotta tämä saattoi panostaa muuhunkin kuin perhe-elämään. Kirjassa Ferdinand antaa Minnan olla se nainen, joka pyytää suutaria teettämään saappaat korollisten nyörikenkien sijaan, jotta voisi kävellä kuivin jaloin sipsuttelematta. Hän ei välitä, vaikka Minna leipomat kakut palavat uuniin, vaan kannustaa Minnaa kirjoittamaan. Todellisuudessa Minna Canthin kirjallinen ura käynnistyi toden teolla vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen. Johtuiko se siitä, että Minna pääsi vapaaksi avioliiton velvollisuuksista vai siitä, että hän oli avioliiton aikana saanut mieheltään riittävästi tukea omille ajatuksilleen ja agendoilleen? Haluan uskoa jälkimmäiseen.

Tuki olikin tarpeen, sillä Minnan ajatukset tyttöjen kouluttamisesta, naisten oikeudesta omaan mielipiteeseen, kehoon, päätöksentekoon ja elämään ylipäänsä, kohtasivat vastustusta niin miesten kuin naistenkin keskuudessa:
[Flora:] Minun mieheni on sanonut, että miehen järki on naisen järkeä suurempi, se on totta ja näkeehän sen kaikkialta, kaikki suuret johtajat, opettajat ja tiedemiehet ovat miehiä, ja tämä on luonnon laki ja Jumalan, et sinä sille mitään voi, ja asioiden järjestys on tällaisenaan hyvä, koska niin on ollut aina ja niin pitää olla jatkossakin.

Naisen asema, tyttöjen oikeudet, ystävyys, rakkaus ja avioliitto. Nämä ovat romaanin kantavia teemoja. Rytisalo nostaa esiin tapahtumia, joista voi päätellä mistä Köyhää kansaa tai Anna Liisa ovat saaneet alkunsa. Kirjaa voi lukea tietämättä Minna Canthista yhtään mitään. Oikeastaan kirja on avaus, joka innostaa ottamaan selvää todellisen Minna Canthin elämästä.

Vaikka elämme tyystin eri aikaa, ongelmat näyttävät olevan edelleen samoja. Mitä Minna Canth tekisi? Messuaisi edelleen koulutuksen tärkeydestä. Nostaisi esiin lasten ja nuorten kiihtyvällä tahdilla heikkenevän lukutaidon ja kehottaisi vanhempia näyttämään esimerkkiä lukemalla kirjoja. Puolustaisi vähemmistöjen oikeuksia vaatimalla translain uudistusta. Ottaisi kuvan seminaarista Instagramiin ja kirjoittaisi #unocygnaeus #metoo.

Mieleenpainuvin kohta:
Ulospäin ei näkynyt, miten Minnan suussa leivoksen sitruuna maistui hikiseltä kädeltä ja pölyisiltä papereilta. Minna nyökkäili mutta ajatteli olevansa aina vain vanki, porvarillisten sääntöjen, puristavien vaatteiden, kohteliaisuusetiketin ja ihmisten keksimien lakien vanki. Ei hän ollut kirjoittanut itseään sieltä ulos. Tässä hänen piti istua vieläkin, olla kuuntelevinaan joutavia jorinoita, vaikka Ferdinand odotti Helsingissä. Hän nousi ylös. Ainakin hän voisi määritellä, milloin tämä loppuisi ja se olisi nyt.

Otsikkoteksti Minna Canthin näytelmästä Työmiehen vaimo.

Marian Keyes: Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
The break, suom. Kristiina Vaara
Tammi 2018, 640 s.

Tartuin tähän kirjaan kuvauksen perusteella: riemastuttava romaani keski-iän kriisistä ja rakkaudesta. Kriisejä tässä kirjassa olikin, rakkauttakin ripaus jossain siellä tapahtumien alla. Kirjastossa tämä teos on sijoitettu romantiikka-genreen, mutta minulle kirja oli jotain ihan muuta. Jostain syystä olin koko tarinan läpi surumielinen. Liekö taustalla oma keski-iän kriisini ja parisuhteen koettelemukset, joihin kirja kyllä tarjosi peiliä.

Päähenkilönä on nelikymppinen viestintätoimiston osakas Amy, jolla on pitkä ja onnellinen avioliitto Hugh'n kanssa. Perheeseen kuuluvat tytär Amyn aikaisemmasta suhteesta, pariskunnan yhteinen tytär sekä kasvattitytär. Idylli romahtaa, kun Hugh ilmoittaa haluavansa aikalisän ja lähtevänsä reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Aasiaan vailla vastuuta ja vihkisormusta. (No haloo! Kukapa lapsiperheen vanhempi ei sitä joskus haluasi?!) Amylle Hugh'n ilmoitus tulee shokkina. Hugh vannoo ettei halua erota. Parin viikon päästä Hugh on pakannut ja jättänyt Amyn huolehtimaan heidän kolmesta tyttärestään. Tämän lisäksi Amyn on aika ajoin mentävä vahtimaan Alzheimeria sairastavaa isäänsä, jotta hänen äitinsä pääsee tuulettumaan ginikerhoon.

Lukija sukeltaa Amyn läpi käymään helvettiin: yksinäisyyteen, masennukseen, vihaan, raivoon, suruun, ikävään. Olisi helppo luoda Hugh'sta tarinan konna, mutta Keyes ei lankea tähän ansaan. Amy ja Hugh ovat inhimillisiä heikkouksineen päivineen. Ehkä juuri siksi pitkän tarinan haluaa lukea loppuun. Mitä puolen vuoden aikana ehtii tapahtua? Miten parisuhteen käy kun Hugh palaa - vai palaako hän?

Olen melko varma, että minusta tuntuu pahemmalta nyt kuin alussa, silloin kun hän lähti, ja se on outoa. Mutta silloin olin shokissa. Se on ilmiselvää nyt. Äimistynyt ja raiteiltani. Hänen lähtönsä koko syvyys ja laajuus eivät vielä olleet paljastuneet minulle. Niin ihmiset sietävät sietämättömän: me alistamme itsemme juuri sille määrälle tuskaa kuin pystymme ottamaan vastaan päivässä tai hetkessä. Vasta kun olemme käsitelleet sen, voimme ottaa vastaan vähän lisää.

Yksi kirjan parhaimmista anneista on se miten koskettavasti siinä kuvataan keväällä ajankohtaiseksi tullutta aihetta: ei-toivottua raskautta ja Irlannin aborttilainsäädäntöä. Keyes kertoo hyvin elävästi ja säälimättä kuinka vaikeaa ihan tavallisen tytön on saada abortti Irlannissa. On etsittävä ymmärtäväinen lääkäri, jotta voidaan selvittää miten pitkällä raskaus on. Sen jälkeen on matkustettava mahdollisimman nopeasti Britanniaan, jossa keskeytyksen voi tehdä ellei raskaus ole pidemmällä kuin 10 viikkoa. Keskeytyksen jälkeen on pelättävä miten selviää kipujen kanssa paluumatkan ja entä jos joku saa tietää. Millaista helvettiä on elää naisena maassa, jossa teini-ikäinen voi saada raskaudenkeskeytyksestä 14 vuoden vankilatuomion! Onneksi tämä Euroopan tiukin aborttilaki kumottiin toukokuussa.

Yhtä kaikki, tämä kirja on Keyesin raskaimpia ja ehkä siksi parhaimmasta päästä. Amy ja Hugh läväyttävät lukijan kasvoille sen usein pohditun vaihtoehdon, lähteä vai jäädä, ja tarinan myötä lukija pääsee kokeilemaan sopiiko Amyn tai Hugh'n ratkaisu itselle. Romantiikkaa kaipaavalle tätä ei voi suositella, mutta jos olet koskaan parisuhteessasi toivonut pääseväsi hetkeksi pois, haaveillut seksistä jonkun toisen kanssa tai harkinnut eroa, tartu tähän kirjaan.

Helena Liikanen-Renger: Mon amour: ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour: ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018, 195 s.

Pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kuin kuut.

Kun ajattelen ranskalaista pariskuntaa, ensimmäisenä tulee mieleen kauniisti pukeutuneet ihmiset, intohimoinen rakastaminen, äänekäs riitely ja myöhäinen illallinen kynttilänvalossa punaviineineen. Onko mielikuvani totta? Siihen löytyy vastaus Helena Liikanen-Rengerin toisesta kirjasta Mon amour: ranskalaisen parisuhteen jäljillä.

Helena Liikanen-Regner on suomalainen nelikymppinen nainen, jolla on ollut kymmenisen vuotta ranskalainen aviomies ja hänen kanssaan kaksi pientä lasta. Hänen esikoisteoksensa Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa kuvasi arkielämää monikulttuurisena perheenä Rivieralla. Tämä teos sukeltaa syvemmälle pitkän parisuhteen kiemuroihin. Miten ylläpidetään kipinää pitkässä parisuhteessa? Kuinka aika jaetaan työn, perheen ja parisuhteen kesken? Miten suhtautua uskottomuuteen ts. extrarakkauteen? Oman säväyksensä näihin ikuisuuskysymyksiin tuo ranskalaispariskuntien (mukana myös naispari) haastattelut.

Kun ulkomailla seuraa sosiaalista mediaa, Suomessa näyttää esimerkiksi olevan miltei ihailtavaa pyöräillä kovimmilla talvipakkasilla työpaikalle ja ottaa sitten jäätyneistä viiksikarvoista selfie. – Tässä minä jääkalikkana pyörän selässä ja tässä taas normaalina itsenäni työpisteellä. Minä suhtaudun kuviin mielestäni aina asianmukaisesti: kunnioitukseen sekoittuneella huumorilla. Ranskalaismieheni ei kuitenkaan ymmärrä niitä ollenkaan. Miksi pitää kärsiä kun elämästä voi myös nauttia? Missä on elämänilo, la joie de vivre?

Kirjaa lukiessa havahduin useaan otteeseen tarkastelemaan omaa parisuhdettani ja elämääni ranskalaisin linssein. Liikanen-Regner toteaankin, että Suomessa lapsiin panostetaan ja kotia sisustetaan, mutta puolisoon ja parisuhteeseen ei niinkään. Ajatellaan, että puoliso ja parisuhde pärjää itsekseenkin: jos kerran on sanonut ”rakastan”, niin eikö se riitä? No ei!

Niinpä kirjoitin ylös nämä kirjassa esiintyneiden ranskalaispariskuntien vinkit:
1. Jos haluaa parisuhteen, on elettävä parisuhdetta ja panostettava yhteiseen elämään.
2. Valittaminen ei kannata. Jos jokin asia ei toimi, pitää puhua asioista oikeilla sanoilla.
3. Jotta molemmat voisivat toteuttaa itseään ja huolehtia toisistaan, pitää ottaa kotiapua, vaikka se maksaisi.
4. Pidä huolta itsestäsi, se kohottaa itsetuntoa.
5. Älä ole toiselle itsestäänselvyys.
6. Ulkoistaminen (siivous, harrastuskuljetukset) antaa energiaa parisuhteelle, yhteistä aikaa järjestetään.
7. Suojele parisuhdetta pahalta, kuten omilta negatiivisilta ajatuksilta. Älä vertaa parisuhdettasi muihin.
8. Hankalissa tilanteissa ota etäisyyttä hetkestä ja katsele tilannetta kuin näytelmää.
9. Älä lakaise tunteita maton alle, sillä voimakkaatkin tunteet kuuluvat elämään. Tärkeintä on, ettei keskusteluyhteys toiseen katkea.
10. Järjestä yhteisiä hetkiä pyytämällä lastenhoitoapua. Iloitse ja nauti kahdenkeskisestä ajasta vailla huonoa omaatuntoa.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

S&S 2018, 206 s.

”Nyt näin keski-ikäisenä”, minulla nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: ”Ethän sinä ole vielä keski-iässä!” Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Olemme Pauliina Vanhatalon kanssa saman ikäisiä, siis molemmat keski-ikäisiä naisia, jotka kipuilevat juuri alkaneen toisen elämän kynnyksellä. Kummallakin on pitkä parisuhde, perhe, mieluisa koti ja asuntolaina, työ jota rakastamme. Onko odotettavissa enää mitään, kun suuret tavoitteet on saavutettu ja ratkaisut tehty? Keskiluokkaista ja keskitylsää? Vanhatalo toteaakin, että häntä on alkanut häiritä ajatus siitä ettei ole enää kiinnostava, vaan kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen siitä, ettei elokuvista ja televisiosarjoista löydy meidän kaltaisiamme naisia: Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Vaikea sanoa mitä tein kuukausi sitten tai edes viikko sitten tähän aikaan, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu. Arki rullaa, viikot ja kuukaudet kiitävät, kohta on taas joulu, lapseni muuttaa pois kotoa koska huomaamatta on kulunut vuosikymmen.

Kirjassa on valtavasti tuttuja havaintoja keski-ikäisen parisuhteesta. Miten hiljalleen etäännymme, koska tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa. Miten unesta tulee tärkeämpi kuin seksi, puhelimesta kiinnostavampi kuin kumppanista. Kuinka tutulta kuulostaa se läheisyyden kaipuu, mikä purkautuu riitelynä. Miten oma kumppani näyttäytyy muille ymmärtäväisenä ja rakastavana, joustavana ja helppona. Miten itse kokee olevansa tylsä, vaativa ja vaikea. Kun 11-vuotishääpäivä koittaa, keski-ikäinen jättää lapset mummolaan yöksi ja matkustaa puolison kera naapurikaupunkiin. Joku voisi erehtyä luulemaan, että hän on maksanut ylimääräistä hotellin Deluxe King -huoneesta ja sen leveästä parivuoteesta, jotta siinä voisi antautua tunteja kestäville eroottisille iloille ilman kuuntelevia korvia, mutta ei, sana jolla hänet saatiin nalkkiin on ”tyynymenu”. Hän on käytännössä maksanut kymmeniä euroja siitä, että joku keksinyt yhdistää toisiinsa sanat tyyny ja ruokalista.

Keski-ikäisyyden hyväksyminen on jonkinlaisen surutyön tekemistä. Miten olla sinut kehonsa kanssa, kun maan (ja suklaan!) vetovoima kutsuu silmäluomia, poskia, rintoja, vatsaa, pakaroita? Miten suhtautua siihen, että peilistä ei katso enää takaisin pirteä, heleäihoinen ja säihkyväsilmäinen neito, vaan oma äiti. Jostain syystä nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Haluaisimme paeta edes päiväksi elämää kotona, joka näyttää olevan täynnä paineita, rajoja ja ahtautta. Tiedättehän sen tunteen, kun haluaisi vielä kerran vetää kunnon kännit, bailata aamuneljään, kohdata ihmeellisiä uusia ihmisiä ja kokea jotain odottamatonta. Mutta kun ei jaksa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Koskaan en koe olevani niin uskottavasti keski-ikäinen kuin ollessani väsynyt. -- En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Vanhenemiseen liittyy luopumista ja pysähtymistä. Haluanko olla tässä missä olen vai haluanko jotain muuta? Esimerkiksi minulle on mahdoton ajatus tehdä vielä lapsi. Riskit ovat suuret, keho ei kestäisi raskautta enkä minä vauvavuoden univelkaa ja sitovuutta. Silti vauva tulee välähdyksinä sydämeen, ikään kuin kehoni muistuttaisi minua siitä mistä olen luopumassa.  Pitelen vauvaa sylissä ja pelkään, että kolmannen lapsen haave voimistuu. Mutta vaikka vauva on kaunis ja rauhallinen ja nukkuu sylissäni syvää unta suu vain hetkittäin mutristuen, muista myös millaista oli elää toisen olennon rytmissä ja häntä varten… -- Havaitsen tuoreesti senkin ettei minun tarvitse synnyttää eikä imettää. Mikä kamala, ihana koettelemus ja vaiva se onkin ollut, se ei ole enää osani.

Ja kuitenkin, miten ihanaa ja vapauttavaa on olla keski-ikäinen! Olemme jo kokeneet aika paljon, tiedämme mitä haluamme ja mistä emme pidä. Osaamme mennä omia polkujamme, emme muiden perässä ajattelematta miksi. Olemme keränneet vuosia itsetuntemusta ja hyvällä tuurilla osaamme suhtautua elämään lempeästi, hyväksyen, yrittämättä hallita sitä. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse pohtia kenen kanssa eläisin. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse ratkaista haluanko lapsia. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse miettiä missä ja miten tahdon elää. -- Mitä minuun tulee, olen tavallinen ja teen tavallista, ja se on ihanaa. Saan jättää rauhan sen nuoren ihmisen, joka ei osannut tehdä harkitumpia valintoja, koska hän oli rakastunut ja luottavainen eikä hänellä ollut aikuisen mittakaavaa ja kokemusta. Mielessä käy niinkin radikaali ajatus, että voisin vain elää.

Tämä kirja oli osuva, rauhoittava ja täynnä ajatuksia, jotka sopivat hyvin voimalauseiksi tähän elämänvaiheeseen. Teksti on viimeisen päälle hiottua, lauseet harkittuja vailla turhia täytesanoja. Tartu tähän kirjaan, jos olet keski-ikäinen, keski-iän kynnyksellä tai kolmekymppinen, joka kaipaa selitystä tyytymättömyydelle omaan elämään. Se voi nimittäin olla tämä toinen elämä.

Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?