Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236 s.

Pyyhin pölyt palmun lehviltä. Etsin mikrokuituliinan ja käsittelen pinnat nihkeällä. Imuroin epäonnistumisen, annostelen pesupulverin, lisään huuhteluaineen ja niin rypyt siliävät, pahat ajatukset peseytyvät pois. Ja sitten lopuksi, kun katselen kätteni jälkiä toivon, että joku toinenkin näkisi sen kaiken, ja sinäpä oletkin etevä, hän sanoisi. 

Saara Turusen toinen teos oli minulle ensimmäinen Turusen kirja - ja oikein mainio lukukokemus!

Juoni on yksinkertainen. Päähenkilöltä ilmestyy kirja, jonka kriitikko lyttää maamme suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailija musertuu arviosta. Äiti häpeää, isä ei lue kirjaa. Kirjailija tuntee riittämättömyyttä, häpeää ja odottaa, että joku huomaisi, lukisi, nostaisi teoksen esiin. Epätoivossaan hän tarttuu mihin tahansa markkinointitilaisuuteen, jotta hänen kirjansa huomattaisiin. Tuntuu ettei mitään tapahdu, kukaan ei tunne kirjailijaa ja teosta, ei ole kiinnostunut. Kunnes tapahtuu käänne: kirjailijan teos voittaa samaisen suuren sanomalehden kirjallisuuspalkinnon. Yhtäkkiä kaikki haluavat haastatella kirjailijaa, teoksesta tulee kysytty ja kirjailijasta arvostettu.

Romaani kertoo hyvin samanlaisesta henkilöstä kuin Saara Turunen itse. Päähenkilö asuu Helsingin Punavuoressa pelkistetyssä pikku kodissaan, pyöräilee kirjastoon, tapaa siskojaan ja kirjoittaa. Joskus pissan kellastamalla patjalla istuu ystäviä juomassa kahvia. Autofiktion luonteeseen kuuluu, että teoksessa esiintyy tunnistettavia henkilöitä. Ei ole kovinkaan vaikea arvata kenestä tässä on kyse: Tarkistan onko jääkaapissa maitoa ja jään odottelemaan kuuluisaa ystävääni. Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. 

Kirjassa käännytään sisäänpäin, syvälle päähenkilön ajatuksiin ja kokemuksiin, josta löytyy sukupolveni ääni. Päähenkilö pohtii aikuisuutta, perheen ja lasten merkitystä, millainen on hyvä elämä ja mitä elämältä ylipäänsä haluaa. Kun päähenkilö kuvailee vanhempiaan, siskojaan ja lapsuuttaan, sisällä läikähtää lämmin tuttuuden tunne.

Isäni ei ymmärrä miksi vanhat ja rikkinäiset asiat tulee säilyttää, jos voisi laittaa uutta ja modernia tilalle. Isäni on sitä sukupolvea, jolle muovimatot olivat edistyksen symboli. Ja niillä he sitten päällystivätkin koko maan tuon merkillisen uskon vallassa. 
--
Osasin sanoa kiitos ja anteeksi, osasin olla hiljaa ja panna astiat tiskikoneeseen. Mutta mitään sellaista ei tehty muiden ilahduttamiseksi vaan siksi, että kuri ja ankaruus olivat kaiken yläpuolella.

Nautin myös kirjan yhteiskunnallisesta otteesta. Teos havainnollistaa esimerkein miten sukupuolittuneessa maailmassa me elämme. Kun naista hemmotellaan, hänet meikataan, kammataan ja puetaan uusiin vaatteisiin. Tällä tavoin naiselle kerrotaan, että olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Kun miestä hemmotellaan, hän saa olla oma itsensä ja lähteä eräretkelle tai värikuulasotaan ilman että hänen olemustaan kyseenalaistetaan. Herkullinen on myös kuvaus, jossa päähenkilö pohtii miten hänen päivänsä menisi, jos hän olisi mies (s.103-105). Miehet ovat enemmistönä klassikkokirjojen listalla. Miksi jostakin teoksesta tulee klassikko? Päähenkilön mukaan klassikko on teos, johon on viitattu tarpeeksi monta kertaa. Hän yrittää lukea Dostojevskin Rikos ja rangaistusta, mutta kyllästyy. Teos ei ole klassikkoainesta, vaikka siihen on viitattu lukuisia kertoja. Tästä suivaantuneena päähenkilö muodostaa uuden klassikkojen listan, jossa on vain naisten kirjoittamia teoksia (s. 184-185).

Pidin verkkaisesta tahdista, kielestä, tapahtumien ja yksityiskohtien kuvaksesta. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta siinä sen juju onkin. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisi istunut kahvikupponen kädessään kirjailijan patjalla, katsellut kuinka maljakossa olevat kukat tiputtavat terälehtensä. On hiljaista ja rauhallista, kaikki on hyvin. Tämän jälkeen tekee mieli lukea Turusen esikoisteos, palkittu Rakkaudenhirviö (2015).

Kohta, jota luen yhä uudelleen: Minun käy sääliksi äitiäni. Iän myötä hänen liikkeensä ja sanansa ovat muuttuneet yhä rauhattomammiksi. hän takertuu asioihin ja jankuttaa paikallaan kuin ompelukone niin, että lanka muuttuu suhruiseksi. Ja minun pahin pelkoni on se, että minusta tulisi samanlainen. Että en voisi mitään omituiselle halulle määrätä ja hallita kaikkea ja kaikkia, että tukahduttaisin ne, jotka tulisivat lähelleni, lamput palaisivat loppuun, kylmä tuuli puhaltaisi huoneen halki, kun astuisin sisään, huuru jäädyttäisi ikkunalasit ja kuihduttaisi kukat niin, että aina kun yrittäisin lähestyä muita ihmisiä, he jähmettyisivät kuin kivet ja olisin tuomittu yksinäisyyteen. -- ...minulle tulee ikävä lapsuuteen, sellaisiin aikoihin, kun äitini oli joskus hyvällä tuulella, kun hän nauroi kyyneleet silmissä, muistan sen hyvin. Ja oli aikoja, jolloin äitini oli tärkein ihminen elämässäni. -- ...muistin myös ajan, jolloin äitini ja minä olimme vielä ystävyksiä. Seurasin keittiössä hänen puuhiaan. Raahasin jakkaran tiskipöydän ääreen ja tarkkailin, miten hän teki leipätaikinaa. Kertoilin hänelle kasveista, joita olin nähnyt metsässä ja reiteistä, joita olin pyöräillyt. Vielä silloin emme eläneet niitä aikoja, jolloin kaikki mitä minussa oli, muuttui vääränlaiseksi, huonoksi kerta kaikkiaan. ja se huono ei kelvannut äidilleni, kuin rautalankaa muovaten yritti äitini muuttaa minua takaisin mieleisekseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jos jotakuta kiinnostaa Saara Turusen - anteeksi, päähenkilön! - klassikkolista, niin se  on tämän näköinen:

Mèrce Rodoreda: Timanttiaukio
Marianne Alopaeus: Rajankäyntiä
Virginia Woolf: Oma huone
Minna Canth: Hanna
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Aino Kallas: Sudenmorsian
Jhumpa Lahiri: Kaima
Liv Störmqvist: Kielletty hedelmä
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Marguerite Duras: Rakastaja
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
Hélène Cixous: Medusan nauru
Sarah Kane: 4.48 Psykoosi
Emily Dickinson: Golgatan kuningatar
Enheduanna: Inannan ylistys
Ranya ElRamly: Auringon asema
Doris Lessing: Ihon alla

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

S&S 2018, 206 s.

”Nyt näin keski-ikäisenä”, minulla nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: ”Ethän sinä ole vielä keski-iässä!” Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Olemme Pauliina Vanhatalon kanssa saman ikäisiä, siis molemmat keski-ikäisiä naisia, jotka kipuilevat juuri alkaneen toisen elämän kynnyksellä. Kummallakin on pitkä parisuhde, perhe, mieluisa koti ja asuntolaina, työ jota rakastamme. Onko odotettavissa enää mitään, kun suuret tavoitteet on saavutettu ja ratkaisut tehty? Keskiluokkaista ja keskitylsää? Vanhatalo toteaakin, että häntä on alkanut häiritä ajatus siitä ettei ole enää kiinnostava, vaan kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen siitä, ettei elokuvista ja televisiosarjoista löydy meidän kaltaisiamme naisia: Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Vaikea sanoa mitä tein kuukausi sitten tai edes viikko sitten tähän aikaan, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu. Arki rullaa, viikot ja kuukaudet kiitävät, kohta on taas joulu, lapseni muuttaa pois kotoa koska huomaamatta on kulunut vuosikymmen.

Kirjassa on valtavasti tuttuja havaintoja keski-ikäisen parisuhteesta. Miten hiljalleen etäännymme, koska tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa. Miten unesta tulee tärkeämpi kuin seksi, puhelimesta kiinnostavampi kuin kumppanista. Kuinka tutulta kuulostaa se läheisyyden kaipuu, mikä purkautuu riitelynä. Miten oma kumppani näyttäytyy muille ymmärtäväisenä ja rakastavana, joustavana ja helppona. Miten itse kokee olevansa tylsä, vaativa ja vaikea. Kun 11-vuotishääpäivä koittaa, keski-ikäinen jättää lapset mummolaan yöksi ja matkustaa puolison kera naapurikaupunkiin. Joku voisi erehtyä luulemaan, että hän on maksanut ylimääräistä hotellin Deluxe King -huoneesta ja sen leveästä parivuoteesta, jotta siinä voisi antautua tunteja kestäville eroottisille iloille ilman kuuntelevia korvia, mutta ei, sana jolla hänet saatiin nalkkiin on ”tyynymenu”. Hän on käytännössä maksanut kymmeniä euroja siitä, että joku keksinyt yhdistää toisiinsa sanat tyyny ja ruokalista.

Keski-ikäisyyden hyväksyminen on jonkinlaisen surutyön tekemistä. Miten olla sinut kehonsa kanssa, kun maan (ja suklaan!) vetovoima kutsuu silmäluomia, poskia, rintoja, vatsaa, pakaroita? Miten suhtautua siihen, että peilistä ei katso enää takaisin pirteä, heleäihoinen ja säihkyväsilmäinen neito, vaan oma äiti. Jostain syystä nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Haluaisimme paeta edes päiväksi elämää kotona, joka näyttää olevan täynnä paineita, rajoja ja ahtautta. Tiedättehän sen tunteen, kun haluaisi vielä kerran vetää kunnon kännit, bailata aamuneljään, kohdata ihmeellisiä uusia ihmisiä ja kokea jotain odottamatonta. Mutta kun ei jaksa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Koskaan en koe olevani niin uskottavasti keski-ikäinen kuin ollessani väsynyt. -- En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Vanhenemiseen liittyy luopumista ja pysähtymistä. Haluanko olla tässä missä olen vai haluanko jotain muuta? Esimerkiksi minulle on mahdoton ajatus tehdä vielä lapsi. Riskit ovat suuret, keho ei kestäisi raskautta enkä minä vauvavuoden univelkaa ja sitovuutta. Silti vauva tulee välähdyksinä sydämeen, ikään kuin kehoni muistuttaisi minua siitä mistä olen luopumassa.  Pitelen vauvaa sylissä ja pelkään, että kolmannen lapsen haave voimistuu. Mutta vaikka vauva on kaunis ja rauhallinen ja nukkuu sylissäni syvää unta suu vain hetkittäin mutristuen, muista myös millaista oli elää toisen olennon rytmissä ja häntä varten… -- Havaitsen tuoreesti senkin ettei minun tarvitse synnyttää eikä imettää. Mikä kamala, ihana koettelemus ja vaiva se onkin ollut, se ei ole enää osani.

Ja kuitenkin, miten ihanaa ja vapauttavaa on olla keski-ikäinen! Olemme jo kokeneet aika paljon, tiedämme mitä haluamme ja mistä emme pidä. Osaamme mennä omia polkujamme, emme muiden perässä ajattelematta miksi. Olemme keränneet vuosia itsetuntemusta ja hyvällä tuurilla osaamme suhtautua elämään lempeästi, hyväksyen, yrittämättä hallita sitä. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse pohtia kenen kanssa eläisin. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse ratkaista haluanko lapsia. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse miettiä missä ja miten tahdon elää. -- Mitä minuun tulee, olen tavallinen ja teen tavallista, ja se on ihanaa. Saan jättää rauhan sen nuoren ihmisen, joka ei osannut tehdä harkitumpia valintoja, koska hän oli rakastunut ja luottavainen eikä hänellä ollut aikuisen mittakaavaa ja kokemusta. Mielessä käy niinkin radikaali ajatus, että voisin vain elää.

Tämä kirja oli osuva, rauhoittava ja täynnä ajatuksia, jotka sopivat hyvin voimalauseiksi tähän elämänvaiheeseen. Teksti on viimeisen päälle hiottua, lauseet harkittuja vailla turhia täytesanoja. Tartu tähän kirjaan, jos olet keski-ikäinen, keski-iän kynnyksellä tai kolmekymppinen, joka kaipaa selitystä tyytymättömyydelle omaan elämään. Se voi nimittäin olla tämä toinen elämä.

Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?