Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

S&S 2018, 206 s.

”Nyt näin keski-ikäisenä”, minulla nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: ”Ethän sinä ole vielä keski-iässä!” Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Olemme Pauliina Vanhatalon kanssa saman ikäisiä, siis molemmat keski-ikäisiä naisia, jotka kipuilevat juuri alkaneen toisen elämän kynnyksellä. Kummallakin on pitkä parisuhde, perhe, mieluisa koti ja asuntolaina, työ jota rakastamme. Onko odotettavissa enää mitään, kun suuret tavoitteet on saavutettu ja ratkaisut tehty? Keskiluokkaista ja keskitylsää? Vanhatalo toteaakin, että häntä on alkanut häiritä ajatus siitä ettei ole enää kiinnostava, vaan kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen siitä, ettei elokuvista ja televisiosarjoista löydy meidän kaltaisiamme naisia: Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Vaikea sanoa mitä tein kuukausi sitten tai edes viikko sitten tähän aikaan, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu. Arki rullaa, viikot ja kuukaudet kiitävät, kohta on taas joulu, lapseni muuttaa pois kotoa koska huomaamatta on kulunut vuosikymmen.

Kirjassa on valtavasti tuttuja havaintoja keski-ikäisen parisuhteesta. Miten hiljalleen etäännymme, koska tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa. Miten unesta tulee tärkeämpi kuin seksi, puhelimesta kiinnostavampi kuin kumppanista. Kuinka tutulta kuulostaa se läheisyyden kaipuu, mikä purkautuu riitelynä. Miten oma kumppani näyttäytyy muille ymmärtäväisenä ja rakastavana, joustavana ja helppona. Miten itse kokee olevansa tylsä, vaativa ja vaikea. Kun 11-vuotishääpäivä koittaa, keski-ikäinen jättää lapset mummolaan yöksi ja matkustaa puolison kera naapurikaupunkiin. Joku voisi erehtyä luulemaan, että hän on maksanut ylimääräistä hotellin Deluxe King -huoneesta ja sen leveästä parivuoteesta, jotta siinä voisi antautua tunteja kestäville eroottisille iloille ilman kuuntelevia korvia, mutta ei, sana jolla hänet saatiin nalkkiin on ”tyynymenu”. Hän on käytännössä maksanut kymmeniä euroja siitä, että joku keksinyt yhdistää toisiinsa sanat tyyny ja ruokalista.

Keski-ikäisyyden hyväksyminen on jonkinlaisen surutyön tekemistä. Miten olla sinut kehonsa kanssa, kun maan (ja suklaan!) vetovoima kutsuu silmäluomia, poskia, rintoja, vatsaa, pakaroita? Miten suhtautua siihen, että peilistä ei katso enää takaisin pirteä, heleäihoinen ja säihkyväsilmäinen neito, vaan oma äiti. Jostain syystä nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Haluaisimme paeta edes päiväksi elämää kotona, joka näyttää olevan täynnä paineita, rajoja ja ahtautta. Tiedättehän sen tunteen, kun haluaisi vielä kerran vetää kunnon kännit, bailata aamuneljään, kohdata ihmeellisiä uusia ihmisiä ja kokea jotain odottamatonta. Mutta kun ei jaksa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Koskaan en koe olevani niin uskottavasti keski-ikäinen kuin ollessani väsynyt. -- En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Vanhenemiseen liittyy luopumista ja pysähtymistä. Haluanko olla tässä missä olen vai haluanko jotain muuta? Esimerkiksi minulle on mahdoton ajatus tehdä vielä lapsi. Riskit ovat suuret, keho ei kestäisi raskautta enkä minä vauvavuoden univelkaa ja sitovuutta. Silti vauva tulee välähdyksinä sydämeen, ikään kuin kehoni muistuttaisi minua siitä mistä olen luopumassa.  Pitelen vauvaa sylissä ja pelkään, että kolmannen lapsen haave voimistuu. Mutta vaikka vauva on kaunis ja rauhallinen ja nukkuu sylissäni syvää unta suu vain hetkittäin mutristuen, muista myös millaista oli elää toisen olennon rytmissä ja häntä varten… -- Havaitsen tuoreesti senkin ettei minun tarvitse synnyttää eikä imettää. Mikä kamala, ihana koettelemus ja vaiva se onkin ollut, se ei ole enää osani.

Ja kuitenkin, miten ihanaa ja vapauttavaa on olla keski-ikäinen! Olemme jo kokeneet aika paljon, tiedämme mitä haluamme ja mistä emme pidä. Osaamme mennä omia polkujamme, emme muiden perässä ajattelematta miksi. Olemme keränneet vuosia itsetuntemusta ja hyvällä tuurilla osaamme suhtautua elämään lempeästi, hyväksyen, yrittämättä hallita sitä. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse pohtia kenen kanssa eläisin. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse ratkaista haluanko lapsia. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse miettiä missä ja miten tahdon elää. -- Mitä minuun tulee, olen tavallinen ja teen tavallista, ja se on ihanaa. Saan jättää rauhan sen nuoren ihmisen, joka ei osannut tehdä harkitumpia valintoja, koska hän oli rakastunut ja luottavainen eikä hänellä ollut aikuisen mittakaavaa ja kokemusta. Mielessä käy niinkin radikaali ajatus, että voisin vain elää.

Tämä kirja oli osuva, rauhoittava ja täynnä ajatuksia, jotka sopivat hyvin voimalauseiksi tähän elämänvaiheeseen. Teksti on viimeisen päälle hiottua, lauseet harkittuja vailla turhia täytesanoja. Tartu tähän kirjaan, jos olet keski-ikäinen, keski-iän kynnyksellä tai kolmekymppinen, joka kaipaa selitystä tyytymättömyydelle omaan elämään. Se voi nimittäin olla tämä toinen elämä.

Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?