Marian Keyes: Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
The break, suom. Kristiina Vaara
Tammi 2018, 640 s.

Tartuin tähän kirjaan kuvauksen perusteella: riemastuttava romaani keski-iän kriisistä ja rakkaudesta. Kriisejä tässä kirjassa olikin, rakkauttakin ripaus jossain siellä tapahtumien alla. Kirjastossa tämä teos on sijoitettu romantiikka-genreen, mutta minulle kirja oli jotain ihan muuta. Jostain syystä olin koko tarinan läpi surumielinen. Liekö taustalla oma keski-iän kriisini ja parisuhteen koettelemukset, joihin kirja kyllä tarjosi peiliä.

Päähenkilönä on nelikymppinen viestintätoimiston osakas Amy, jolla on pitkä ja onnellinen avioliitto Hugh'n kanssa. Perheeseen kuuluvat tytär Amyn aikaisemmasta suhteesta, pariskunnan yhteinen tytär sekä kasvattitytär. Idylli romahtaa, kun Hugh ilmoittaa haluavansa aikalisän ja lähtevänsä reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Aasiaan vailla vastuuta ja vihkisormusta. (No haloo! Kukapa lapsiperheen vanhempi ei sitä joskus haluasi?!) Amylle Hugh'n ilmoitus tulee shokkina. Hugh vannoo ettei halua erota. Parin viikon päästä Hugh on pakannut ja jättänyt Amyn huolehtimaan heidän kolmesta tyttärestään. Tämän lisäksi Amyn on aika ajoin mentävä vahtimaan Alzheimeria sairastavaa isäänsä, jotta hänen äitinsä pääsee tuulettumaan ginikerhoon.

Lukija sukeltaa Amyn läpi käymään helvettiin: yksinäisyyteen, masennukseen, vihaan, raivoon, suruun, ikävään. Olisi helppo luoda Hugh'sta tarinan konna, mutta Keyes ei lankea tähän ansaan. Amy ja Hugh ovat inhimillisiä heikkouksineen päivineen. Ehkä juuri siksi pitkän tarinan haluaa lukea loppuun. Mitä puolen vuoden aikana ehtii tapahtua? Miten parisuhteen käy kun Hugh palaa - vai palaako hän?

Olen melko varma, että minusta tuntuu pahemmalta nyt kuin alussa, silloin kun hän lähti, ja se on outoa. Mutta silloin olin shokissa. Se on ilmiselvää nyt. Äimistynyt ja raiteiltani. Hänen lähtönsä koko syvyys ja laajuus eivät vielä olleet paljastuneet minulle. Niin ihmiset sietävät sietämättömän: me alistamme itsemme juuri sille määrälle tuskaa kuin pystymme ottamaan vastaan päivässä tai hetkessä. Vasta kun olemme käsitelleet sen, voimme ottaa vastaan vähän lisää.

Yksi kirjan parhaimmista anneista on se miten koskettavasti siinä kuvataan keväällä ajankohtaiseksi tullutta aihetta: ei-toivottua raskautta ja Irlannin aborttilainsäädäntöä. Keyes kertoo hyvin elävästi ja säälimättä kuinka vaikeaa ihan tavallisen tytön on saada abortti Irlannissa. On etsittävä ymmärtäväinen lääkäri, jotta voidaan selvittää miten pitkällä raskaus on. Sen jälkeen on matkustettava mahdollisimman nopeasti Britanniaan, jossa keskeytyksen voi tehdä ellei raskaus ole pidemmällä kuin 10 viikkoa. Keskeytyksen jälkeen on pelättävä miten selviää kipujen kanssa paluumatkan ja entä jos joku saa tietää. Millaista helvettiä on elää naisena maassa, jossa teini-ikäinen voi saada raskaudenkeskeytyksestä 14 vuoden vankilatuomion! Onneksi tämä Euroopan tiukin aborttilaki kumottiin toukokuussa.

Yhtä kaikki, tämä kirja on Keyesin raskaimpia ja ehkä siksi parhaimmasta päästä. Amy ja Hugh läväyttävät lukijan kasvoille sen usein pohditun vaihtoehdon, lähteä vai jäädä, ja tarinan myötä lukija pääsee kokeilemaan sopiiko Amyn tai Hugh'n ratkaisu itselle. Romantiikkaa kaipaavalle tätä ei voi suositella, mutta jos olet koskaan parisuhteessasi toivonut pääseväsi hetkeksi pois, haaveillut seksistä jonkun toisen kanssa tai harkinnut eroa, tartu tähän kirjaan.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

S&S 2018, 206 s.

”Nyt näin keski-ikäisenä”, minulla nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: ”Ethän sinä ole vielä keski-iässä!” Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Olemme Pauliina Vanhatalon kanssa saman ikäisiä, siis molemmat keski-ikäisiä naisia, jotka kipuilevat juuri alkaneen toisen elämän kynnyksellä. Kummallakin on pitkä parisuhde, perhe, mieluisa koti ja asuntolaina, työ jota rakastamme. Onko odotettavissa enää mitään, kun suuret tavoitteet on saavutettu ja ratkaisut tehty? Keskiluokkaista ja keskitylsää? Vanhatalo toteaakin, että häntä on alkanut häiritä ajatus siitä ettei ole enää kiinnostava, vaan kiehtovampi hahmo on se päämäärätietoinen ja uhkarohkeita ratkaisuja tekevä nuori nainen joka joskus olin. On helppo yhtyä kirjailijan toteamukseen siitä, ettei elokuvista ja televisiosarjoista löydy meidän kaltaisiamme naisia: Ehkei heitä voi moittia, kun toiston määrä arjessa on niin häkellyttävä, että koukuttavan juonen kehitteleminen tai vain muuttuvan tapahtumaketjun hahmottaminen vaikuttaa mahdottomalta. Vaikea sanoa mitä tein kuukausi sitten tai edes viikko sitten tähän aikaan, koska mitään merkityksellistä ei tapahdu. Arki rullaa, viikot ja kuukaudet kiitävät, kohta on taas joulu, lapseni muuttaa pois kotoa koska huomaamatta on kulunut vuosikymmen.

Kirjassa on valtavasti tuttuja havaintoja keski-ikäisen parisuhteesta. Miten hiljalleen etäännymme, koska tarvitsemme omaa aikaa ja tilaa. Miten unesta tulee tärkeämpi kuin seksi, puhelimesta kiinnostavampi kuin kumppanista. Kuinka tutulta kuulostaa se läheisyyden kaipuu, mikä purkautuu riitelynä. Miten oma kumppani näyttäytyy muille ymmärtäväisenä ja rakastavana, joustavana ja helppona. Miten itse kokee olevansa tylsä, vaativa ja vaikea. Kun 11-vuotishääpäivä koittaa, keski-ikäinen jättää lapset mummolaan yöksi ja matkustaa puolison kera naapurikaupunkiin. Joku voisi erehtyä luulemaan, että hän on maksanut ylimääräistä hotellin Deluxe King -huoneesta ja sen leveästä parivuoteesta, jotta siinä voisi antautua tunteja kestäville eroottisille iloille ilman kuuntelevia korvia, mutta ei, sana jolla hänet saatiin nalkkiin on ”tyynymenu”. Hän on käytännössä maksanut kymmeniä euroja siitä, että joku keksinyt yhdistää toisiinsa sanat tyyny ja ruokalista.

Keski-ikäisyyden hyväksyminen on jonkinlaisen surutyön tekemistä. Miten olla sinut kehonsa kanssa, kun maan (ja suklaan!) vetovoima kutsuu silmäluomia, poskia, rintoja, vatsaa, pakaroita? Miten suhtautua siihen, että peilistä ei katso enää takaisin pirteä, heleäihoinen ja säihkyväsilmäinen neito, vaan oma äiti. Jostain syystä nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Haluaisimme paeta edes päiväksi elämää kotona, joka näyttää olevan täynnä paineita, rajoja ja ahtautta. Tiedättehän sen tunteen, kun haluaisi vielä kerran vetää kunnon kännit, bailata aamuneljään, kohdata ihmeellisiä uusia ihmisiä ja kokea jotain odottamatonta. Mutta kun ei jaksa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Koskaan en koe olevani niin uskottavasti keski-ikäinen kuin ollessani väsynyt. -- En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Vanhenemiseen liittyy luopumista ja pysähtymistä. Haluanko olla tässä missä olen vai haluanko jotain muuta? Esimerkiksi minulle on mahdoton ajatus tehdä vielä lapsi. Riskit ovat suuret, keho ei kestäisi raskautta enkä minä vauvavuoden univelkaa ja sitovuutta. Silti vauva tulee välähdyksinä sydämeen, ikään kuin kehoni muistuttaisi minua siitä mistä olen luopumassa.  Pitelen vauvaa sylissä ja pelkään, että kolmannen lapsen haave voimistuu. Mutta vaikka vauva on kaunis ja rauhallinen ja nukkuu sylissäni syvää unta suu vain hetkittäin mutristuen, muista myös millaista oli elää toisen olennon rytmissä ja häntä varten… -- Havaitsen tuoreesti senkin ettei minun tarvitse synnyttää eikä imettää. Mikä kamala, ihana koettelemus ja vaiva se onkin ollut, se ei ole enää osani.

Ja kuitenkin, miten ihanaa ja vapauttavaa on olla keski-ikäinen! Olemme jo kokeneet aika paljon, tiedämme mitä haluamme ja mistä emme pidä. Osaamme mennä omia polkujamme, emme muiden perässä ajattelematta miksi. Olemme keränneet vuosia itsetuntemusta ja hyvällä tuurilla osaamme suhtautua elämään lempeästi, hyväksyen, yrittämättä hallita sitä. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse pohtia kenen kanssa eläisin. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse ratkaista haluanko lapsia. Olen vapaampi kun minun ei tarvitse miettiä missä ja miten tahdon elää. -- Mitä minuun tulee, olen tavallinen ja teen tavallista, ja se on ihanaa. Saan jättää rauhan sen nuoren ihmisen, joka ei osannut tehdä harkitumpia valintoja, koska hän oli rakastunut ja luottavainen eikä hänellä ollut aikuisen mittakaavaa ja kokemusta. Mielessä käy niinkin radikaali ajatus, että voisin vain elää.

Tämä kirja oli osuva, rauhoittava ja täynnä ajatuksia, jotka sopivat hyvin voimalauseiksi tähän elämänvaiheeseen. Teksti on viimeisen päälle hiottua, lauseet harkittuja vailla turhia täytesanoja. Tartu tähän kirjaan, jos olet keski-ikäinen, keski-iän kynnyksellä tai kolmekymppinen, joka kaipaa selitystä tyytymättömyydelle omaan elämään. Se voi nimittäin olla tämä toinen elämä.

Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?