Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
The death of Mrs Westaway, suom. Antti Saarilahti
Otava 2019, 399 s.

Kuva: suomalainen.com

Yksi lintu surun tuo
Toinen johtaa onnen luo
Kolmannella tytön saa
Neljäs pojan lahjoittaa
Viides viestii hopeaa
Kuudes kultaa ennustaa
Seitsemäs se vaikenee
salaisuutta varjelee

Parikymppinen Harriet Westaway on pulassa. Hän on lainannut pienen summan rahaa herra Smithiltä ja hyväuskoisena kuvitellut voivansa maksaa sen pian takaisin. Brightonin satamassa tartot-korteista ennustuksia tekevän Harrietin tienestit eivät riitä edes lainan lyhentämiseen saati pikavauhdilla kasvaviin korkoihin. Kun karski koronkiskuri ilmestyy Harrietin kojulle, on leikki kaukana. Kuin vastauksena toiveisiinsa Harriet saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen ja testamentanneen osan perinnöstään lapsenlapselleen. Pian Harriet kuitenkin ymmärtää, että kirje on lähetetty väärälle henkilölle. Kovaotteisen velanperijän hengittäessä niskaan epätoivoinen Harriet päättää tekeytyä perijäksi ja huijata osuutensa itselleen.

Harriet matkustaa hautajaisiin ja päätyy isoäidin Trepassen Housen kartanoon perinnönjakoon kolmen enonsa ja heidän perheensä kera. Kaikki ottavat kadoksissa olleen perheenjäsenen avosylin vastaan ja vähiteleen Harrietin alkaa olla entistä vaikeampi pitää yllä sukulaisen roolia.

Ruth Ware onnistuu täydellisesti kuvatessaan perienglantilaista kartanoa, sen kylmiä ja kolkkoja huoneita, hämähäkinseittejä ja homeisia nurkkia. Tietenkin talossa on myös ikivanha palvelijatar, joka majoittaa Harrietin vinttihuoneeseen. Miksi huoneen ikkunassa on kalterit ja miksi sen oven saa lukittua ulkopuolelta? Synkkä talo suorastaan huokuu murhetta ja surullisia kohtaloita. Pikkuhiljaa perhesalaisuudet alkavat paljastua Harrietille ja hän huomaa tehneensä ison virheen havitellessaan perintöä.

Läpi kirjan kuljetaan synkissä vesissä ja tunnelma on karmea. Romaanin edetessä odottaa koko ajan milloin rysähtää, mutta Ware vie tarinaa verkkaisesti eteenpäin paljastaen yksityiskohdan toisensa jälkeen, niin että lukija tulee huijatuksi pariinkin kertaan. Oman mielenkiintoisen ja kammottavan lisänsä tarinaan tuo tarot-korttien tulkinta sekä kartanon ympärillä parveilevat harakat. Tiivistämisen varaa olisi tässäkin kirjassa ollut, mutta puolivälin jälkeen päästiin vauhtiin eikä kirjaa enää malttanut laskea kädestään.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, 2015, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

Jos mehiläiset katoaisivat, ihmiskunnalla olisi elinaikaa neljä vuotta.
Maurice Maeterlinck, The Life of the Bee, 1901

Joskus hyvä kirja voi hukkua kirjaston hyllyyn vain siksi, että sen genreksi on merkitty scifi. Tieteiskirjallisuuteen perehtymättömälle sana scifi voi tuoda mieleen avaruusoliot ja aikamatkailun. Jos tämän tyyppinen kirjallisuus ei kiinnosta, jää tämäkin aarre löytymättä. Norjalaisen Maja Lunden (s. 1975) Mehiläisten historia on syystä palkittu Norjassa.

[William] Yhtäkkiä huomasin täriseväni innosta. Tätähän minä halusinkin, tähän koko intohimoni oli kohdistunut. En malttanut irrottaa katsettani piirustuksista enkä mehiläisistä. Halusin sinne. Pesään!

Kirjassa liikutaan kolmessa aikatasossa. Englantilainen siemenkauppias William elää 1850-luvulla. Liuta lasta mekastaa alakerrassa, kun isä potee masennusta sängyssä. Vaimo Thilda on kantanut vastuun perheestä jo pitkään. Jotain pitäisi keksiä, jotta Williamin saisi takaisin elävien kirjoihin ja huolehtimaan jälkikasvustaan. Ratkaisu löytyy mehiläisten hoidosta.

[George] "Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä, ruokaa riittäisi koko maailman väestölle", Tom sanoi.
"Jos kaikki olisivat kasvissyöjiä", matkin ja tuijotin häntä vesilasin reunan yli. "Ihmiset ovat aina syöneet lihaa."--
"En suinkaan ole ainoa kasvissyöjä", Tom sanoi.
"Tällä tilalla syödään lihaa", sanoin ja nousin niin äkkiä, että tuoli kaatui. --
"Ethän sinä mikään sikatilallinen ole", Tom sanoi.
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Mitä väliä sillä on, syönkö lihaa vai en? Kunhan syön hunajaa." 
Hän virnisti. Ystävällisestikö? Ei. Vähän röyhkeästi.

Georgen tarina sijoittuu vuoteen 2007. Hän elää vaimonsa Emman kanssa Ohiossa Yhdysvalloissa ja pyörittää menestyksekkäästi mehiläistarhaa. George on suunnitellut, että hänen yliopistossa opiskeleva poikansa Tom ottaa haltuun mehiläisten hoidon. Tomilla on kuitenkin muita suunnitelmia. Harmaita hiuksia aiheuttavat myös maailmalta kantautuvat uutiset oudoista mehiläiskadoista.

[Tao] Oli monta päivää siitä kun olin viimeksi nähnyt linnun, nekin olivat vähentyneet. Ne saalistivat niitä harvoja hyönteisiä, joita oli enää olemassa, ja näkivät nälkää kuten muukin maailma. 

Tulevaisuus raottuu meille Taon tarinassa. Vuonna 2098 Kiinan Sichuanissa ei ole enää pölyttäjiä. Taon työtä on pölyttää 12 tuntia päivässä hedelmäpuita käsin muiden naisten kanssa. Raskaan työn vastapainona ovat Taon mies Kuan ja heidän 3-vuotias poikansa Wei-Wen. Eräänä päivänä komitea ilmoittaa, että työtekijät saavat lepopäivän. Tao perheineen suuntaa puistoon, jossa tapahtuu jotain, joka muuttaa heidän elämänsä.

Kaikkien kolmen tarina vuorottelee kirjassa ja kietoutuu lopulta yhteen. Henkilöitä yhdistävät paitsi mehiläiset, myös vanhempien kompleksinen suhde lapseensa, äidinrakkaus ja parisuhteen ongelmat. Vanhemmuuden kokemus näyttäytyy samanlaisena kautta aikojen.

Taon tarina on kuitenkin kirjan kiinnostavin. Se valottaa mitä vuoden 2007 ja 2098 välillä mehiläisille tapahtui. Dystopia on, että tällä menolla 80 vuoden päästä ruoka koostuu pääosin korvikkeista ja ihmiset näkevät nälkää. Lihaa ei ole, sillä eläinrehu vaatii liikaa viljeltyä maata ja pölyttämistä. Ihmiset on valjastettu maataloudelle, miljoonakaupungit ovat tyhjentyneet, vanhoja sähköautoja on enää vain korkeimmilla virkamiehillä, digitaaliset verkostot ovat kaatuneet, elämä on selviytymistaistelua.

Ei tämä mitenkään kaukaa haettua ole. Maja Lunde hallitsee faktat ja on rakentanut tarinansa niiden ympärille. Romaani opettaa, että mehiläiset ovat alkaneet vähentyä jo 1980-luvulla torjunta-aineiden myötä. Vuoden 2007 CCP (Colony Collapse Disorder) -uutisoinnin muistan oikein hyvin itsekin. Mehiläiskato on jo alkanut, mutta se ei ole vielä levinnyt maailmanlaajuiseksi. Kirja saa pohtimaan entistä enemmän ympäristöä, ilmastonmuutosta ja omia kulutustottumuksia. Montako päivää pärjäisin Taon Sichuanissa?

Kirjan luettuaan suhtautuu mehiläisiin aivan toisella tavalla. Ensi kesänä poistan valepesän parvekkeeltamme ja teen mehiläisille sokerivesibaarin.

Mieleenpainuvin kohta:
Ja se lyhyt tunti, jonka sain olla päivittäin lapseni kanssa. Meillä oli vain se lyhyt, ja sen lyhyen tunnin aikana voisin ehkä saada jotakin aikaan. Kylvää siemenen ja antaa hänelle mahdollisuuden, jota minulla itselläni ei koskaan ollut.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 367 s.


Millainen on hyvä kirja? Kieleltään rikas, teksti harkittua ja tiivistettyä, juoni ymmärrettävä ja päähenkilö kiinnostava. Jotta hyvä kirja jäisi mieleen, sen täytyy herättää jokin tunne. Kirja on tehnyt vaikutuksen, kun sen henkilöitä, tematiikkaa tai käänteitä pohtii vielä kirjan luettuaan. Parhaimmillaan kirja antaa sysäyksen toiminnalle, kuten innostaa tutkimaan aiheesta lisää, johdattaa päätöksentekoon tai elämänmuutokseen. Kirjan sanoma antaa voimaa, herättää keskustelemaan ja elää siten lukukerran jälkeenkin.

Tämä kaikki tapahtui minulle, kun luin Minna Rytisalon Rouva C:n.

Kuopiolaisen piian ja kangaskauppiaan tyttärellä Wilhelmina Ulrika Johnsonilla oli ajatus. Sen sijaan, että hän menisi naimisiin ja tekisi lapsia, kuten tytöltä 1860-luvulla odotettiin, hän lähtisi opiskelemaan. Erääseen kaupunkiin on perustettu seminaari, jossa nainen voi opiskella opettajaksi. Aikansa suostuteltuaan Minna saa isältään luvan ja muuttaa järvikaupunkiin. Jälkipolvi tulisi tuntemaan hänet kirjailijana ja liikenaisena Minna Canthina.

Rouva C. sijoittuu juuri noihin nuoruusvuosiin Jyväskylässä. Kaunokirjallinen teos on sekoitus faktaa ja fiktiota. Rytisalon kirja on onnistunut kansikuvaa myöten. Romaanin Minna Canth on uskottava, inhimillinen nainen, jonka kanssa haluaisi mielellään istua saman pöydän ääreen keskustelemaan naisasiain nykytilasta. Teksti on raikasta, kaunista ja tuo Minnan elämän elävänä lukijan eteen. On mielenkiintoista seurata millaista elämää nuori Minna eli ennen kuin hänestä tuli kapinallinen uudistaja, se nainen, jota arvostettiin myöhemmin niin paljon, että hänestä valettiin patsas järvikaupungin Kirkkopuistoon.

Minna ehtii opiskella vuoden, kunnes luonnontieteiden opettajana toiminut Ferdinand Canth kosii. Minna ei suostu kosintaan ensimmäisellä kerralla, koska tuohon aikaan se olisi tarkoittanut opinnoista luopumista ja miehen hallittavaksi joutumista. Minnan tunteet lehtori Canthia kuitenkin kasvavat ja lopulta Ferdinand saa toisen mahdollisuuden. Pariskunnan avioliiton kantavana voimana on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus sekä yhteinen tavoite, kansakunnan sivistys.

...ja kohta kuului käheä huuto joka sai Ferdinandin juoksemaan huoneeseen, vaikka hänen oli ehdottomasti käsketty pysyä poissa. Mutta hän oli luonnontieteilijä, hän halusi nähdä kaiken mitä suinkin hänelle näytettäisiin, ja lapsenpäästäjä kertoi kummissaan seuraavassa talossa, miten lehtori oli rynnännyt sisään, kiinnittänyt ihan ensin huomionsa vaimoonsa, sitten lapseen, ja myöhemmin vaatinut saada nähdä istukan, jälkeiset, hän oli sanonut, ihaillut maailmankarttaa jonka suonet muodostivat, sanonut rouvalleen että kasvosi ovat täynnä outoja verenpurkaumia, en tiennyt että ponnistus olisi noin kova. Lehtori on originelli, niin Minna sen myöhemmin muotoili, mutta lapsenpäästäjä valitsi ihan eri sanan.

Lapsia syntyi lopulta seitsemän, kuopus aviomiehen jo kuoltua. Miehelleen Minna ei ollut pelkkä lapsentekokone, vaan Ferdinand arvosti Minnaa, tämän älykkyyttä ja ajatuksia. Herra C. antoi Minnalle kaiken tukensa, jotta tämä saattoi panostaa muuhunkin kuin perhe-elämään. Kirjassa Ferdinand antaa Minnan olla se nainen, joka pyytää suutaria teettämään saappaat korollisten nyörikenkien sijaan, jotta voisi kävellä kuivin jaloin sipsuttelematta. Hän ei välitä, vaikka Minna leipomat kakut palavat uuniin, vaan kannustaa Minnaa kirjoittamaan. Todellisuudessa Minna Canthin kirjallinen ura käynnistyi toden teolla vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen. Johtuiko se siitä, että Minna pääsi vapaaksi avioliiton velvollisuuksista vai siitä, että hän oli avioliiton aikana saanut mieheltään riittävästi tukea omille ajatuksilleen ja agendoilleen? Haluan uskoa jälkimmäiseen.

Tuki olikin tarpeen, sillä Minnan ajatukset tyttöjen kouluttamisesta, naisten oikeudesta omaan mielipiteeseen, kehoon, päätöksentekoon ja elämään ylipäänsä, kohtasivat vastustusta niin miesten kuin naistenkin keskuudessa:
[Flora:] Minun mieheni on sanonut, että miehen järki on naisen järkeä suurempi, se on totta ja näkeehän sen kaikkialta, kaikki suuret johtajat, opettajat ja tiedemiehet ovat miehiä, ja tämä on luonnon laki ja Jumalan, et sinä sille mitään voi, ja asioiden järjestys on tällaisenaan hyvä, koska niin on ollut aina ja niin pitää olla jatkossakin.

Naisen asema, tyttöjen oikeudet, ystävyys, rakkaus ja avioliitto. Nämä ovat romaanin kantavia teemoja. Rytisalo nostaa esiin tapahtumia, joista voi päätellä mistä Köyhää kansaa tai Anna Liisa ovat saaneet alkunsa. Kirjaa voi lukea tietämättä Minna Canthista yhtään mitään. Oikeastaan kirja on avaus, joka innostaa ottamaan selvää todellisen Minna Canthin elämästä.

Vaikka elämme tyystin eri aikaa, ongelmat näyttävät olevan edelleen samoja. Mitä Minna Canth tekisi? Messuaisi edelleen koulutuksen tärkeydestä. Nostaisi esiin lasten ja nuorten kiihtyvällä tahdilla heikkenevän lukutaidon ja kehottaisi vanhempia näyttämään esimerkkiä lukemalla kirjoja. Puolustaisi vähemmistöjen oikeuksia vaatimalla translain uudistusta. Ottaisi kuvan seminaarista Instagramiin ja kirjoittaisi #unocygnaeus #metoo.

Mieleenpainuvin kohta:
Ulospäin ei näkynyt, miten Minnan suussa leivoksen sitruuna maistui hikiseltä kädeltä ja pölyisiltä papereilta. Minna nyökkäili mutta ajatteli olevansa aina vain vanki, porvarillisten sääntöjen, puristavien vaatteiden, kohteliaisuusetiketin ja ihmisten keksimien lakien vanki. Ei hän ollut kirjoittanut itseään sieltä ulos. Tässä hänen piti istua vieläkin, olla kuuntelevinaan joutavia jorinoita, vaikka Ferdinand odotti Helsingissä. Hän nousi ylös. Ainakin hän voisi määritellä, milloin tämä loppuisi ja se olisi nyt.

Otsikkoteksti Minna Canthin näytelmästä Työmiehen vaimo.

Jarkko Tontti: Perintö

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 s.


Nostin vihot sängylle ja istuin lukemaan. Mitä ihmettä nämä ovat? Kansilehdillä oli äidin käsialalla kirjoitettuja vuosilukuja... -- Äiti oli pitänyt päiväkirjaa.

1. kesäkuuta 1976. Kesäloman ensimmäinen päivä ohi. Lapsen äidin luona. Joimme pullon valkoviiniä Jaakon kanssa. Sen jälkeen hyvää seksiä! Kolme kertaa!
4. marraskuuta 1994. Henrik toi likaiset alusvaatteensa. Pestäviksi! Saatana. Kaksikymmentäkolmevuotias. Ei koskaan sano kiitos. Anna-Leena käyttää minua kissanhoitajana. En ole hänen piikansa. Koska he kasvavat aikuisiksi?

Henrik ja Anna-Leena, riitaisat aikuiset sisarukset, kohtaavat vuosien jälkeen, koska äiti on kuollut.  Kun Henrik menee tyhjentämään äidin asuntoa, hän löytää sinikantiset vihot, joiden sivuilla elää aivan toisenlainen äiti kuin Henrikin tuntema. Anna-Leenan ja Henrikin välillä tulee kinaa vihoista, sillä äiti on vannottanut Anna-Leenaa piilottamaan päiväkirjat Henrikiltä: "Henrikiä pitää suojella. Hän on hauras. Hän menee rikki jos saa tietää."

Päiväkirjoista paljastuvat salaisuudet saavat lukijan kääntämään sivuja aina vain nopeammin. Miten kiinnostava tämä äiti onkaan! Teräskuorinen lääkäri, jolle julkisivun ylläpito oli kaikki kaikessa. Äiti hoitaa velvollisuutensa, kasvattaa lapsensa, hautaa miehensä ja pelkää, pelkää niin kauheasti häpeää ja kunniansa menetystä.

Sano se minulle Henrik. Miten juuri sinä tiedät, mikä on muille ihmisille oikein? (Anna-Leena)

Nämä sisarukset vasta mielenkiintoisia tyyppejä ovatkin. Henrik on filosofian opettaja, naimisissa oleva kahden nuoren isä, jolla tuntuu olevan suunnitelmia ja haaveita, mutta ei jämäkkyyttä toteuttaa niitä. Nuorena Henrik on ollut perheen kapinallinen, eronnut kirkostakin ja puhkunut vaimolleen kuinka "On skandaalimaista, että Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja opetetaan koulussa kuin ne olisivat jotain muuta kuin Lähi-idän paimentolaiskansojen kansantaruja." Isän kuoleman jälkeen perintörahat kuluivat viininhuuruiseen jatko-opiskeluun, kunnes Henrik järkiintyi ja ryhtyi opettamaan. Äiti ja Anna-Leena ovat pitäneet häntä ikuisena pikkulapsena, jolle ei kerrota asioita.

Anna-Leena on eronnut ja uusissa naimisissa oleva plastiikkakirurgi, kahden lapsen äiti. Mies tuntuu olevan töissä aamusta iltaan, lapset viihtyvät mielummin kavereidensa kuin äidin kanssa. Syliin tulee enää kissa. Onneksi työ antaa elämään sisältöä, mutta ennenkaikkea rahaa. Sitä tarvitaan puitteiden ylläpitoon - ja voi sillä ostaa vaikka uuden auton kilpailuhenkisen naapurin harmiksi. Äiti on aina uskoutunut Anna-Leenalle. Päiväkirjojen tekstit paljastavat Anna-Leenan ihmetykseksi asioita, jotka äiti on pitänyt itsellään.

Hilpeyttä herättää sisarusten käsitys lapsuudesta. Kumpi sai enemmän, kumpaa rakastettiin enemmän? Samat asiat ja tapahtumat muistetaan ihan eri tavalla. Tämä lienee tuttua kenelle tahansa, jolla on sisaruksia. Vai kuinka moni ei pystyisi samaistumaan tähän?

Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmäistä nillitystä. (Anna-Leena)

Anna-Leena oli aina äidin puolella minua vastaan. Se kannatti. Ajattelin sitä rahan määrää, minkä äiti oli vuosien aikana pumpannut heidän perheelleen. Kaikki ne yhteiset ulkomaanmatkat ja shoppailupäivät Helsingissä Anna-Leenan, Camillan ja Charlottan kanssa. Olin nähnyt Facebookista heidät monta kertaa yhdessä Stockmannin kahvilassa. Äiti maksoi kaiken, olin siitä varma. (Henrik)

Kirjassa on myös tuttuja juttuja x-sukupolvelle, kun sisarukset muistelevat lapsuuttaan. Pystyin hyvin samaistumaan Anna-Leenaan, kun hän muisteli varhaisnuoruuttaan 1980-luvulla:
Äiti oli kertonut, että 1960-luvun lopulta 1980-luvulle saakka vietimme kaikki kesälomat maalla. "Ei silloin noin vain matkusteltu ulkomaille" -- Ehkä minä muistin ne matkat [Teneriffalle ja Kreikkaan], koska niitä oli niin vähän. Silloin maailma oli harvapiirteinen. Mietittiin kahvilassa ja ulkona syömässä käymisen hintaa kuin se olisi maailmanlopun kysymys. Vaikeata käsittää nykyään.

Hauska yksityiskohta kirjassa on kiinteistöjen lainhuutohakemusten käsittelijä, kiinteistönotaari Tontti, jonka nimi huvittaa Anna-Leenaa ja hänen miestään. Liekö kirjailija, lakimies kun on, sijoittanut itsensä kirjaan?

Kirja herätti vahvoja tunteita. Mitä me loppujen lopuksi vanhemmistamme tiedämme? Mitä on tarpeellista tietää? Olemmeko tilivelvollisia vanhemmillemme? Kun napanuora vanhempien kuoltua katkeaa, on viimein kasvettava aikuiseksi, omaksi itsekseen.

Mieleenpainuvin kohta:
Ajattelin äitiä, ajattelin isää. Jos olisin tiennyt kaiken sen, minkä nyt tiesin, olisin puhunut heille toisin. Yhtäkkiä minua kadutti, että en ollut koskaan sanonut heille, että rakastin heitä. He olivat molemmat ikäviä tyyppejä, kusipäisiä, vajavaisia ja ennen kaikkia oman elämänsä omilla päätöksillään pilanneita typeryksiä. Niin kuin me kaikki olemme. Anteeksi äiti, anteeksi isä.

Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava 2018, 254 s.


Ensiksi täytyy todeta, että Taina Latvalan Venetsialaiset on vangitseva romaani. Kukapa ei jäisi koukkuun heti ensimmäiseltä sivulta, kun tarina alkaa näin:

Tämä on tarina kolmesta sisaresta. Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät. Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat. Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä. Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jolla oli yhteinen isä. Heillä on isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua. Tämä on myös tarina eräästä kesämökistä.

Kolme aikuista sisarta, Iiris, Paula ja Elina, kohtaavat kesämökillä, jonka isä rakensi heille, kun he olivat lapsia. He aikovat saunoa, uida ja päättää mitä mökille tehdään. Heillä kaikilla on muistoja mökistä tai oikeastaan isästä mökillä. Isä on kuollut jo vuosia sitten ja siskot käyvät mökillä harvoin.

Tässä pienessä kylässä heitä pidettiin eräänlaisina julkkiksina. Naiset tutkailivat heidän kampauksiaan ja hopeisia korujaan, miehet tuijottivat heidän vartaloitaan kuin he olisivat saapuneet Jussi-gaalaan läpinäkyvissä mekoissa. Kyläläiset muistivat heidän isänsä ja hänen kolme hurmaavaa tytärtään, he muistivat miten tytöt olivat kahlanneet keltaisissa bikineissään Loimujärven aalloissa, sivelleet reisiinsä aurinkovoidetta ja lukeneet venäläisiä klassikoita olkihattujensa varjossa.

Nelikymppinen Paula, on saapunut mökille jo hyvissä ajoin, jotta ehtii tuulettaa huoneet ja jynssätä paikat puhtaaksi. Hän on tunnollinen vastuunkantaja, elämän suorittaja, jolla on insinöörimies, lapset, koti ja hyväpalkkainen työ. Paula haluaa toimia aina aikataulujen mukaan: hän herää joka aamu klo 6.15, syö verigreipin ja avokadotahnalla päällystetyn leivän, hoitaa kehoaan liikunnalla ja ryppyvoiteilla, eikä järky mistään. Paitsi jos kohtaa tanssilavalla ensirakkautensa Johanneksen. Hän ajatteli kaikkea mitä oli saanut aikaan: viihtyisän kodin, kaksi lasta, helteisiä lomamatkoja, onnellisia valokuvia, synttärijuhlia, gluteenittomia muffinsseja, palavereja, pölyttyneen yliopistotutkinnon, luentosaleihin jääneitä ystävyyssuhteita. Hän oli tehnyt kaikkensa, mutta toi että olisi tehnyt enemmän.

Elina on ottanut mökillä ensimmäiset askeleensa ja on kolmekymppisenäkin edelleen se perheen taapero. Elina rakastaa valokuvausta ja on omien sanojensa mukaan kokenut liian vähän, elänyt kuin pieni ja sievä kanarialintu joka lauloi aina samaa sävelmää. Paulan mielestä Elina ei osaa edes pilkkoa tomaatteja niin kuin hän on neuvonut. Joskus Elina havahtuu ajattelemaan miksi Paula saa aina päättää hänen elämästään. Elinan on tarkoitus mennä kahden kuukauden päästä naimisiin Danin kanssa, mutta hän ei vaikuta kovin innostuneelta. Dan on kaikin puolin hyvä ja turvallinen, mutta Elinassa kytee sama kiihkeä liekki kuin isässä ja Iiriksessä, ja se saa hänet epäröimään. Tanssilavalla Elinan katse tavoittaa laulajan katseen ja liekki syttyy.

Mökille odotetaan Paulaa muutaman vuoden vanhempaa Iiristä, joka alkoholisoituneena taiteilijasieluna ja maailmanmatkaajana saapuu paikalle silmä mustana. Iiris on viettänyt aina villiä elämää ja ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Iirikselle mökki on turvasatama ja paikka, jossa hän varhaisteininä tapasi ensi kertaa sisarensa. Iiris ei osaa pitää lupauksiaan, mutta salaisuudet hän osaa säilyttää.

On myös isä, joka oli hukkua 16-vuotiaana järveen, jonka rannalle hän myöhemmin rakentaisi mökin. Isä, joka hetken huuman seurauksena avioituisi Lailan kanssa ja saisi tyttären. Isä, joka jättäisi perheensä, aloittaisi alusta uuden perheen kanssa. Isä, joka yrittäisi parhaansa monella tapaa ja epäonnistuisi yhtä monella. Isä, jolla on salaisuus.

Latvalan teksti on kaunista, kuvailevaa ja elokuvamaista. Elämää eletään kahdessa tasossa, mökillä ja tyttöjen lapsuudessa. Tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa. Venetsialaisissa on jotain niin tuttua, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Jos pidät Inka Nousiaisesta, Helmi Kekkosesta tai Tommi Kinnusesta, pidät myös tästä.

Isää ei enää ollut, isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki, taivaalla lentävä tähti. Hänen tyttärensä muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia. He kertoivat toisilleen melkein kaiken. Oli myös asioita, joista he eivät voineet puhua, vaikka olivat sisaria. Tai ehkä juuri siksi.

Pirjo Hassinen: Parit

Pirjo Hassinen: Parit
Otava 2018, 299 s.

Kun he ensiveren nähtyään katsoivat toisiinsa, se, mikä oli siihen asti naamioitunut pelkäksi äidin ja tyttären väliseksi lämmöksi, sai uuden muodon. Äiti oli ollut hellä turva, lempeä lohtu, hyvän ja ravitsevan ruuan laittaja. Veriyskös pyyhki kaikki arkiset itsestäänselvyydet pois. Leena tajusi etteivät herkimmätkään kehtolaulut tavoittaneet sitä asetelmaa, mihin veri heidät kaksi jähmetti. Olemaan kuoleva äiti ja kuolevan äidin lapsi.

Kirjan ensimmäinen osa, Uhrautuvuus, alkaa vuodesta 1938, kun 17-vuotias Leena ompelee pumpulikankaisia nimilappuja äidin vaatteisiin. 39-vuotias äiti, Minna, sairastaa tuberkuloosia ja edessä on matka Jyväskylään Kinkomaan keuhkotautiparantolaan. Jotta Leena voisi olla lähemäpänä äitiään, hän muuttaa Minnan siskon, Maria Grahnin luokse, jonka puoliso on varakas leskimies Alfred. Grahnien perhe on porvarillista sivistyneistöä, jonka murheenkryyni on parikymppinen hulttiopoika Werner. Alkoholiin mieltynyt nuori miesn asuu pahamaineisessa Mäki-Matin kaupunginosassa boheemin "ystävänsä" Akselin kanssa kanssa.

Alfredin rakkaus ainoaan elossa olevaan poikaansa näyttäytyy kierolla tavalla. Saadakseen Wernerin ruotuun, Alfred kustantaa Leenalle ajokortin ja luovuttaa perheen auton tämän käyttöön. Kun tämäkään ei tehoa, Alfredilla on vielä yksi keino, joka sitoo myös Leenan tulevaisuuden.

Kun Tarja oli muuttanut Jyväskylään elokuun lopulla 1974, hänestä oli tuntunut, että Jyväskylä oli yhtä kuin yliopisto, ja yliopistokampus kämmen, josta sormet lähtivät kohti alakaupunkia. Kauppakatu oli keskellä, se oli keskisormi. Etusormi oli Vapaudenkatu ja peukalo Hannikaisenkatu. Yliopistonkatu oli puolestaan nimetön. Pikkurilli sojotti Voionmaankadulle. Kaikki kadut johtivat jotain kautta yliopistolle, äitikämmenen lämpöön.

Kirjan toinen osa, Intohimo, sijoittuu 1980-luvulle ja se kuvataan Tarjan näkökulmasta. Tarja on naimisissa Leenan pojan, Ollin kanssa. Perheessä on kaksi poikaa, Tuomas ja Vili, sekä juuri ryömimään oppinut Aino. Tarjan on ollut tarkoitus palata opiskelemaan, mutta vuodet ovat vierähtäneet kotiäitinä. Olli taas tekee uraa, eikä selvästikään arvosta Tarjaa, vaan toivoo että tämä yrittäisi olla vähän kiinnostavampi.

Kodin ja lasten maailman laskeutuminen kiukutti Ollia, hän oli kuvannut sen Tarjalle suoraan ja tarkasti, eikä hän voinut itselleen ja tunteilleen mitään.  -- Lapsen itku oli luonnonhistorian tehokkain kidutuskeino. 

Perhe-elämään tyytymätön Olli tekee ratkaisun - vai oliko niin, että ratkaisun tekeekin lopulta Tarja?

- Minulla on kaksikin unelmaa, Marko oli aloittanut. Seuraavana yönä jo kauhistuttaisi oma avoimuus.
- Jos hyviä haltioita olisi olemassa, ja sellainen ilmestyisi minulle ja lupaisi täyttää yyden toiveen, en tiedä kumpaako pyytäisin...
- Valitse se, jota ilman et voi elää hyvää elämää, Leena oli sanonut.

Viimeisin osa, Kvartaalit, hyppää 2010-luvulle. Kiltinoloinen Marko asuu erityisopettaja Aino Grahinin kanssa. Marko toivoo lasta, Aino haluaa pelastaa maailman. Aino kärsii umpijuopon isänsä Ollin tempauksista ja Marko yrittääkin parhaansa mukaan kuskata Ollia kotiin ja pitää tästä huolta sukujuhlissa. Rajoja Ollin kanssa on joutunut vetämään myös hänen äitinsä, yli 90-vuotias Leena, joka asuu Ainon ja Markon kanssa samassa kerrostalossa. Pikku hiljaa Markosta tulee myös Leenan hoitaja, jonka kyydissä automatkoilla he keskustelevat kuin sydänystävät.

- Ihmisen vaikutus toiseen on kuin kohti virtaava vesi, Leena sanoi kun he istuutuivat puiston penkille lepäämään. 
- Nuorena suurin osa vesistä virtaa ohitse, mutta kun ihminen kypsyy, toisen ihmisen virta, kaikki se mitä hänessä on, tuntuu vyöryvän suoraan kohti. Ei kukaan sanan varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee pareiksi. Ilman sen ymmärtämistä ja kokemista ei kukaan voisi edes kuvitella mitään universaalin rakkauden tilaa. Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten mädäntynyt intohimo...

Parit on ensimmäinen Pirjo Hassisen kirja, jonka olen lukenut. Pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä osasta, jossa menneen ajan kuvaus oli parhaimmillaan. Leenan ikävä äitiään kohtaa kävi sydämeen, Ollin tohelointi ja Markon lempeys taas nostattivat verenpainetta. Minua viehättävät sukutarinat ja jos tunnet vetoa niihin, pidät varmasti myös tästä kirjasta.

Mieleen jäänyt kohta:
Kun kärsi itse, koko maailma suipistui siihen hetkeen, eikä sen ulkopuolella ollut sijaa kenellekään muulle, oli vain kipu, jonka kyllä saattoi kuvitella kestävän ikuisesti, mutta josta samalla tiesti että sillä on rajansa, ja se raja tulee, asettuu oman itsen rajoja myöten tiiviisti kuin hiki iholle, ja sitten haihtuu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236 s.

Pyyhin pölyt palmun lehviltä. Etsin mikrokuituliinan ja käsittelen pinnat nihkeällä. Imuroin epäonnistumisen, annostelen pesupulverin, lisään huuhteluaineen ja niin rypyt siliävät, pahat ajatukset peseytyvät pois. Ja sitten lopuksi, kun katselen kätteni jälkiä toivon, että joku toinenkin näkisi sen kaiken, ja sinäpä oletkin etevä, hän sanoisi. 

Saara Turusen toinen teos oli minulle ensimmäinen Turusen kirja - ja oikein mainio lukukokemus!

Juoni on yksinkertainen. Päähenkilöltä ilmestyy kirja, jonka kriitikko lyttää maamme suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailija musertuu arviosta. Äiti häpeää, isä ei lue kirjaa. Kirjailija tuntee riittämättömyyttä, häpeää ja odottaa, että joku huomaisi, lukisi, nostaisi teoksen esiin. Epätoivossaan hän tarttuu mihin tahansa markkinointitilaisuuteen, jotta hänen kirjansa huomattaisiin. Tuntuu ettei mitään tapahdu, kukaan ei tunne kirjailijaa ja teosta, ei ole kiinnostunut. Kunnes tapahtuu käänne: kirjailijan teos voittaa samaisen suuren sanomalehden kirjallisuuspalkinnon. Yhtäkkiä kaikki haluavat haastatella kirjailijaa, teoksesta tulee kysytty ja kirjailijasta arvostettu.

Romaani kertoo hyvin samanlaisesta henkilöstä kuin Saara Turunen itse. Päähenkilö asuu Helsingin Punavuoressa pelkistetyssä pikku kodissaan, pyöräilee kirjastoon, tapaa siskojaan ja kirjoittaa. Joskus pissan kellastamalla patjalla istuu ystäviä juomassa kahvia. Autofiktion luonteeseen kuuluu, että teoksessa esiintyy tunnistettavia henkilöitä. Ei ole kovinkaan vaikea arvata kenestä tässä on kyse: Tarkistan onko jääkaapissa maitoa ja jään odottelemaan kuuluisaa ystävääni. Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. 

Kirjassa käännytään sisäänpäin, syvälle päähenkilön ajatuksiin ja kokemuksiin, josta löytyy sukupolveni ääni. Päähenkilö pohtii aikuisuutta, perheen ja lasten merkitystä, millainen on hyvä elämä ja mitä elämältä ylipäänsä haluaa. Kun päähenkilö kuvailee vanhempiaan, siskojaan ja lapsuuttaan, sisällä läikähtää lämmin tuttuuden tunne.

Isäni ei ymmärrä miksi vanhat ja rikkinäiset asiat tulee säilyttää, jos voisi laittaa uutta ja modernia tilalle. Isäni on sitä sukupolvea, jolle muovimatot olivat edistyksen symboli. Ja niillä he sitten päällystivätkin koko maan tuon merkillisen uskon vallassa. 
--
Osasin sanoa kiitos ja anteeksi, osasin olla hiljaa ja panna astiat tiskikoneeseen. Mutta mitään sellaista ei tehty muiden ilahduttamiseksi vaan siksi, että kuri ja ankaruus olivat kaiken yläpuolella.

Nautin myös kirjan yhteiskunnallisesta otteesta. Teos havainnollistaa esimerkein miten sukupuolittuneessa maailmassa me elämme. Kun naista hemmotellaan, hänet meikataan, kammataan ja puetaan uusiin vaatteisiin. Tällä tavoin naiselle kerrotaan, että olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Kun miestä hemmotellaan, hän saa olla oma itsensä ja lähteä eräretkelle tai värikuulasotaan ilman että hänen olemustaan kyseenalaistetaan. Herkullinen on myös kuvaus, jossa päähenkilö pohtii miten hänen päivänsä menisi, jos hän olisi mies (s.103-105). Miehet ovat enemmistönä klassikkokirjojen listalla. Miksi jostakin teoksesta tulee klassikko? Päähenkilön mukaan klassikko on teos, johon on viitattu tarpeeksi monta kertaa. Hän yrittää lukea Dostojevskin Rikos ja rangaistusta, mutta kyllästyy. Teos ei ole klassikkoainesta, vaikka siihen on viitattu lukuisia kertoja. Tästä suivaantuneena päähenkilö muodostaa uuden klassikkojen listan, jossa on vain naisten kirjoittamia teoksia (s. 184-185).

Pidin verkkaisesta tahdista, kielestä, tapahtumien ja yksityiskohtien kuvaksesta. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta siinä sen juju onkin. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisi istunut kahvikupponen kädessään kirjailijan patjalla, katsellut kuinka maljakossa olevat kukat tiputtavat terälehtensä. On hiljaista ja rauhallista, kaikki on hyvin. Tämän jälkeen tekee mieli lukea Turusen esikoisteos, palkittu Rakkaudenhirviö (2015).

Kohta, jota luen yhä uudelleen: Minun käy sääliksi äitiäni. Iän myötä hänen liikkeensä ja sanansa ovat muuttuneet yhä rauhattomammiksi. hän takertuu asioihin ja jankuttaa paikallaan kuin ompelukone niin, että lanka muuttuu suhruiseksi. Ja minun pahin pelkoni on se, että minusta tulisi samanlainen. Että en voisi mitään omituiselle halulle määrätä ja hallita kaikkea ja kaikkia, että tukahduttaisin ne, jotka tulisivat lähelleni, lamput palaisivat loppuun, kylmä tuuli puhaltaisi huoneen halki, kun astuisin sisään, huuru jäädyttäisi ikkunalasit ja kuihduttaisi kukat niin, että aina kun yrittäisin lähestyä muita ihmisiä, he jähmettyisivät kuin kivet ja olisin tuomittu yksinäisyyteen. -- ...minulle tulee ikävä lapsuuteen, sellaisiin aikoihin, kun äitini oli joskus hyvällä tuulella, kun hän nauroi kyyneleet silmissä, muistan sen hyvin. Ja oli aikoja, jolloin äitini oli tärkein ihminen elämässäni. -- ...muistin myös ajan, jolloin äitini ja minä olimme vielä ystävyksiä. Seurasin keittiössä hänen puuhiaan. Raahasin jakkaran tiskipöydän ääreen ja tarkkailin, miten hän teki leipätaikinaa. Kertoilin hänelle kasveista, joita olin nähnyt metsässä ja reiteistä, joita olin pyöräillyt. Vielä silloin emme eläneet niitä aikoja, jolloin kaikki mitä minussa oli, muuttui vääränlaiseksi, huonoksi kerta kaikkiaan. ja se huono ei kelvannut äidilleni, kuin rautalankaa muovaten yritti äitini muuttaa minua takaisin mieleisekseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jos jotakuta kiinnostaa Saara Turusen - anteeksi, päähenkilön! - klassikkolista, niin se  on tämän näköinen:

Mèrce Rodoreda: Timanttiaukio
Marianne Alopaeus: Rajankäyntiä
Virginia Woolf: Oma huone
Minna Canth: Hanna
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Aino Kallas: Sudenmorsian
Jhumpa Lahiri: Kaima
Liv Störmqvist: Kielletty hedelmä
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Marguerite Duras: Rakastaja
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
Hélène Cixous: Medusan nauru
Sarah Kane: 4.48 Psykoosi
Emily Dickinson: Golgatan kuningatar
Enheduanna: Inannan ylistys
Ranya ElRamly: Auringon asema
Doris Lessing: Ihon alla