Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset
Otava 2018, 254 s.


Ensiksi täytyy todeta, että Taina Latvalan Venetsialaiset on vangitseva romaani. Kukapa ei jäisi koukkuun heti ensimmäiseltä sivulta, kun tarina alkaa näin:

Tämä on tarina kolmesta sisaresta. Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät. Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat. Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä. Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jolla oli yhteinen isä. Heillä on isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua. Tämä on myös tarina eräästä kesämökistä.

Kolme aikuista sisarta, Iiris, Paula ja Elina, kohtaavat kesämökillä, jonka isä rakensi heille, kun he olivat lapsia. He aikovat saunoa, uida ja päättää mitä mökille tehdään. Heillä kaikilla on muistoja mökistä tai oikeastaan isästä mökillä. Isä on kuollut jo vuosia sitten ja siskot käyvät mökillä harvoin.

Tässä pienessä kylässä heitä pidettiin eräänlaisina julkkiksina. Naiset tutkailivat heidän kampauksiaan ja hopeisia korujaan, miehet tuijottivat heidän vartaloitaan kuin he olisivat saapuneet Jussi-gaalaan läpinäkyvissä mekoissa. Kyläläiset muistivat heidän isänsä ja hänen kolme hurmaavaa tytärtään, he muistivat miten tytöt olivat kahlanneet keltaisissa bikineissään Loimujärven aalloissa, sivelleet reisiinsä aurinkovoidetta ja lukeneet venäläisiä klassikoita olkihattujensa varjossa.

Nelikymppinen Paula, on saapunut mökille jo hyvissä ajoin, jotta ehtii tuulettaa huoneet ja jynssätä paikat puhtaaksi. Hän on tunnollinen vastuunkantaja, elämän suorittaja, jolla on insinöörimies, lapset, koti ja hyväpalkkainen työ. Paula haluaa toimia aina aikataulujen mukaan: hän herää joka aamu klo 6.15, syö verigreipin ja avokadotahnalla päällystetyn leivän, hoitaa kehoaan liikunnalla ja ryppyvoiteilla, eikä järky mistään. Paitsi jos kohtaa tanssilavalla ensirakkautensa Johanneksen. Hän ajatteli kaikkea mitä oli saanut aikaan: viihtyisän kodin, kaksi lasta, helteisiä lomamatkoja, onnellisia valokuvia, synttärijuhlia, gluteenittomia muffinsseja, palavereja, pölyttyneen yliopistotutkinnon, luentosaleihin jääneitä ystävyyssuhteita. Hän oli tehnyt kaikkensa, mutta toi että olisi tehnyt enemmän.

Elina on ottanut mökillä ensimmäiset askeleensa ja on kolmekymppisenäkin edelleen se perheen taapero. Elina rakastaa valokuvausta ja on omien sanojensa mukaan kokenut liian vähän, elänyt kuin pieni ja sievä kanarialintu joka lauloi aina samaa sävelmää. Paulan mielestä Elina ei osaa edes pilkkoa tomaatteja niin kuin hän on neuvonut. Joskus Elina havahtuu ajattelemaan miksi Paula saa aina päättää hänen elämästään. Elinan on tarkoitus mennä kahden kuukauden päästä naimisiin Danin kanssa, mutta hän ei vaikuta kovin innostuneelta. Dan on kaikin puolin hyvä ja turvallinen, mutta Elinassa kytee sama kiihkeä liekki kuin isässä ja Iiriksessä, ja se saa hänet epäröimään. Tanssilavalla Elinan katse tavoittaa laulajan katseen ja liekki syttyy.

Mökille odotetaan Paulaa muutaman vuoden vanhempaa Iiristä, joka alkoholisoituneena taiteilijasieluna ja maailmanmatkaajana saapuu paikalle silmä mustana. Iiris on viettänyt aina villiä elämää ja ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Iirikselle mökki on turvasatama ja paikka, jossa hän varhaisteininä tapasi ensi kertaa sisarensa. Iiris ei osaa pitää lupauksiaan, mutta salaisuudet hän osaa säilyttää.

On myös isä, joka oli hukkua 16-vuotiaana järveen, jonka rannalle hän myöhemmin rakentaisi mökin. Isä, joka hetken huuman seurauksena avioituisi Lailan kanssa ja saisi tyttären. Isä, joka jättäisi perheensä, aloittaisi alusta uuden perheen kanssa. Isä, joka yrittäisi parhaansa monella tapaa ja epäonnistuisi yhtä monella. Isä, jolla on salaisuus.

Latvalan teksti on kaunista, kuvailevaa ja elokuvamaista. Elämää eletään kahdessa tasossa, mökillä ja tyttöjen lapsuudessa. Tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa. Venetsialaisissa on jotain niin tuttua, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Jos pidät Inka Nousiaisesta, Helmi Kekkosesta tai Tommi Kinnusesta, pidät myös tästä.

Isää ei enää ollut, isä oli muuttunut tuuleksi. Isä oli lämmin aalto, sininen hetki, taivaalla lentävä tähti. Hänen tyttärensä muistuttivat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia. He kertoivat toisilleen melkein kaiken. Oli myös asioita, joista he eivät voineet puhua, vaikka olivat sisaria. Tai ehkä juuri siksi.

Pirjo Hassinen: Parit

Pirjo Hassinen: Parit
Otava 2018, 299 s.

Kun he ensiveren nähtyään katsoivat toisiinsa, se, mikä oli siihen asti naamioitunut pelkäksi äidin ja tyttären väliseksi lämmöksi, sai uuden muodon. Äiti oli ollut hellä turva, lempeä lohtu, hyvän ja ravitsevan ruuan laittaja. Veriyskös pyyhki kaikki arkiset itsestäänselvyydet pois. Leena tajusi etteivät herkimmätkään kehtolaulut tavoittaneet sitä asetelmaa, mihin veri heidät kaksi jähmetti. Olemaan kuoleva äiti ja kuolevan äidin lapsi.

Kirjan ensimmäinen osa, Uhrautuvuus, alkaa vuodesta 1938, kun 17-vuotias Leena ompelee pumpulikankaisia nimilappuja äidin vaatteisiin. 39-vuotias äiti, Minna, sairastaa tuberkuloosia ja edessä on matka Jyväskylään Kinkomaan keuhkotautiparantolaan. Jotta Leena voisi olla lähemäpänä äitiään, hän muuttaa Minnan siskon, Maria Grahnin luokse, jonka puoliso on varakas leskimies Alfred. Grahnien perhe on porvarillista sivistyneistöä, jonka murheenkryyni on parikymppinen hulttiopoika Werner. Alkoholiin mieltynyt nuori miesn asuu pahamaineisessa Mäki-Matin kaupunginosassa boheemin "ystävänsä" Akselin kanssa kanssa.

Alfredin rakkaus ainoaan elossa olevaan poikaansa näyttäytyy kierolla tavalla. Saadakseen Wernerin ruotuun, Alfred kustantaa Leenalle ajokortin ja luovuttaa perheen auton tämän käyttöön. Kun tämäkään ei tehoa, Alfredilla on vielä yksi keino, joka sitoo myös Leenan tulevaisuuden.

Kun Tarja oli muuttanut Jyväskylään elokuun lopulla 1974, hänestä oli tuntunut, että Jyväskylä oli yhtä kuin yliopisto, ja yliopistokampus kämmen, josta sormet lähtivät kohti alakaupunkia. Kauppakatu oli keskellä, se oli keskisormi. Etusormi oli Vapaudenkatu ja peukalo Hannikaisenkatu. Yliopistonkatu oli puolestaan nimetön. Pikkurilli sojotti Voionmaankadulle. Kaikki kadut johtivat jotain kautta yliopistolle, äitikämmenen lämpöön.

Kirjan toinen osa, Intohimo, sijoittuu 1980-luvulle ja se kuvataan Tarjan näkökulmasta. Tarja on naimisissa Leenan pojan, Ollin kanssa. Perheessä on kaksi poikaa, Tuomas ja Vili, sekä juuri ryömimään oppinut Aino. Tarjan on ollut tarkoitus palata opiskelemaan, mutta vuodet ovat vierähtäneet kotiäitinä. Olli taas tekee uraa, eikä selvästikään arvosta Tarjaa, vaan toivoo että tämä yrittäisi olla vähän kiinnostavampi.

Kodin ja lasten maailman laskeutuminen kiukutti Ollia, hän oli kuvannut sen Tarjalle suoraan ja tarkasti, eikä hän voinut itselleen ja tunteilleen mitään.  -- Lapsen itku oli luonnonhistorian tehokkain kidutuskeino. 

Perhe-elämään tyytymätön Olli tekee ratkaisun - vai oliko niin, että ratkaisun tekeekin lopulta Tarja?

- Minulla on kaksikin unelmaa, Marko oli aloittanut. Seuraavana yönä jo kauhistuttaisi oma avoimuus.
- Jos hyviä haltioita olisi olemassa, ja sellainen ilmestyisi minulle ja lupaisi täyttää yyden toiveen, en tiedä kumpaako pyytäisin...
- Valitse se, jota ilman et voi elää hyvää elämää, Leena oli sanonut.

Viimeisin osa, Kvartaalit, hyppää 2010-luvulle. Kiltinoloinen Marko asuu erityisopettaja Aino Grahinin kanssa. Marko toivoo lasta, Aino haluaa pelastaa maailman. Aino kärsii umpijuopon isänsä Ollin tempauksista ja Marko yrittääkin parhaansa mukaan kuskata Ollia kotiin ja pitää tästä huolta sukujuhlissa. Rajoja Ollin kanssa on joutunut vetämään myös hänen äitinsä, yli 90-vuotias Leena, joka asuu Ainon ja Markon kanssa samassa kerrostalossa. Pikku hiljaa Markosta tulee myös Leenan hoitaja, jonka kyydissä automatkoilla he keskustelevat kuin sydänystävät.

- Ihmisen vaikutus toiseen on kuin kohti virtaava vesi, Leena sanoi kun he istuutuivat puiston penkille lepäämään. 
- Nuorena suurin osa vesistä virtaa ohitse, mutta kun ihminen kypsyy, toisen ihmisen virta, kaikki se mitä hänessä on, tuntuu vyöryvän suoraan kohti. Ei kukaan sanan varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee pareiksi. Ilman sen ymmärtämistä ja kokemista ei kukaan voisi edes kuvitella mitään universaalin rakkauden tilaa. Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten mädäntynyt intohimo...

Parit on ensimmäinen Pirjo Hassisen kirja, jonka olen lukenut. Pidin valtavasti kahdesta ensimmäisestä osasta, jossa menneen ajan kuvaus oli parhaimmillaan. Leenan ikävä äitiään kohtaa kävi sydämeen, Ollin tohelointi ja Markon lempeys taas nostattivat verenpainetta. Minua viehättävät sukutarinat ja jos tunnet vetoa niihin, pidät varmasti myös tästä kirjasta.

Mieleen jäänyt kohta:
Kun kärsi itse, koko maailma suipistui siihen hetkeen, eikä sen ulkopuolella ollut sijaa kenellekään muulle, oli vain kipu, jonka kyllä saattoi kuvitella kestävän ikuisesti, mutta josta samalla tiesti että sillä on rajansa, ja se raja tulee, asettuu oman itsen rajoja myöten tiiviisti kuin hiki iholle, ja sitten haihtuu.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236 s.

Pyyhin pölyt palmun lehviltä. Etsin mikrokuituliinan ja käsittelen pinnat nihkeällä. Imuroin epäonnistumisen, annostelen pesupulverin, lisään huuhteluaineen ja niin rypyt siliävät, pahat ajatukset peseytyvät pois. Ja sitten lopuksi, kun katselen kätteni jälkiä toivon, että joku toinenkin näkisi sen kaiken, ja sinäpä oletkin etevä, hän sanoisi. 

Saara Turusen toinen teos oli minulle ensimmäinen Turusen kirja - ja oikein mainio lukukokemus!

Juoni on yksinkertainen. Päähenkilöltä ilmestyy kirja, jonka kriitikko lyttää maamme suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailija musertuu arviosta. Äiti häpeää, isä ei lue kirjaa. Kirjailija tuntee riittämättömyyttä, häpeää ja odottaa, että joku huomaisi, lukisi, nostaisi teoksen esiin. Epätoivossaan hän tarttuu mihin tahansa markkinointitilaisuuteen, jotta hänen kirjansa huomattaisiin. Tuntuu ettei mitään tapahdu, kukaan ei tunne kirjailijaa ja teosta, ei ole kiinnostunut. Kunnes tapahtuu käänne: kirjailijan teos voittaa samaisen suuren sanomalehden kirjallisuuspalkinnon. Yhtäkkiä kaikki haluavat haastatella kirjailijaa, teoksesta tulee kysytty ja kirjailijasta arvostettu.

Romaani kertoo hyvin samanlaisesta henkilöstä kuin Saara Turunen itse. Päähenkilö asuu Helsingin Punavuoressa pelkistetyssä pikku kodissaan, pyöräilee kirjastoon, tapaa siskojaan ja kirjoittaa. Joskus pissan kellastamalla patjalla istuu ystäviä juomassa kahvia. Autofiktion luonteeseen kuuluu, että teoksessa esiintyy tunnistettavia henkilöitä. Ei ole kovinkaan vaikea arvata kenestä tässä on kyse: Tarkistan onko jääkaapissa maitoa ja jään odottelemaan kuuluisaa ystävääni. Hän tuli kuuluisaksi sillä tavalla, että pukeutui television lauantailähetyksessä naiseksi ja esitteli lihaksiaan kansalaisille. 

Kirjassa käännytään sisäänpäin, syvälle päähenkilön ajatuksiin ja kokemuksiin, josta löytyy sukupolveni ääni. Päähenkilö pohtii aikuisuutta, perheen ja lasten merkitystä, millainen on hyvä elämä ja mitä elämältä ylipäänsä haluaa. Kun päähenkilö kuvailee vanhempiaan, siskojaan ja lapsuuttaan, sisällä läikähtää lämmin tuttuuden tunne.

Isäni ei ymmärrä miksi vanhat ja rikkinäiset asiat tulee säilyttää, jos voisi laittaa uutta ja modernia tilalle. Isäni on sitä sukupolvea, jolle muovimatot olivat edistyksen symboli. Ja niillä he sitten päällystivätkin koko maan tuon merkillisen uskon vallassa. 
--
Osasin sanoa kiitos ja anteeksi, osasin olla hiljaa ja panna astiat tiskikoneeseen. Mutta mitään sellaista ei tehty muiden ilahduttamiseksi vaan siksi, että kuri ja ankaruus olivat kaiken yläpuolella.

Nautin myös kirjan yhteiskunnallisesta otteesta. Teos havainnollistaa esimerkein miten sukupuolittuneessa maailmassa me elämme. Kun naista hemmotellaan, hänet meikataan, kammataan ja puetaan uusiin vaatteisiin. Tällä tavoin naiselle kerrotaan, että olisit parempi, jos olisit toisenlainen. Kun miestä hemmotellaan, hän saa olla oma itsensä ja lähteä eräretkelle tai värikuulasotaan ilman että hänen olemustaan kyseenalaistetaan. Herkullinen on myös kuvaus, jossa päähenkilö pohtii miten hänen päivänsä menisi, jos hän olisi mies (s.103-105). Miehet ovat enemmistönä klassikkokirjojen listalla. Miksi jostakin teoksesta tulee klassikko? Päähenkilön mukaan klassikko on teos, johon on viitattu tarpeeksi monta kertaa. Hän yrittää lukea Dostojevskin Rikos ja rangaistusta, mutta kyllästyy. Teos ei ole klassikkoainesta, vaikka siihen on viitattu lukuisia kertoja. Tästä suivaantuneena päähenkilö muodostaa uuden klassikkojen listan, jossa on vain naisten kirjoittamia teoksia (s. 184-185).

Pidin verkkaisesta tahdista, kielestä, tapahtumien ja yksityiskohtien kuvaksesta. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta siinä sen juju onkin. Kirjaa lukiessa tuntui, kuin olisi istunut kahvikupponen kädessään kirjailijan patjalla, katsellut kuinka maljakossa olevat kukat tiputtavat terälehtensä. On hiljaista ja rauhallista, kaikki on hyvin. Tämän jälkeen tekee mieli lukea Turusen esikoisteos, palkittu Rakkaudenhirviö (2015).

Kohta, jota luen yhä uudelleen: Minun käy sääliksi äitiäni. Iän myötä hänen liikkeensä ja sanansa ovat muuttuneet yhä rauhattomammiksi. hän takertuu asioihin ja jankuttaa paikallaan kuin ompelukone niin, että lanka muuttuu suhruiseksi. Ja minun pahin pelkoni on se, että minusta tulisi samanlainen. Että en voisi mitään omituiselle halulle määrätä ja hallita kaikkea ja kaikkia, että tukahduttaisin ne, jotka tulisivat lähelleni, lamput palaisivat loppuun, kylmä tuuli puhaltaisi huoneen halki, kun astuisin sisään, huuru jäädyttäisi ikkunalasit ja kuihduttaisi kukat niin, että aina kun yrittäisin lähestyä muita ihmisiä, he jähmettyisivät kuin kivet ja olisin tuomittu yksinäisyyteen. -- ...minulle tulee ikävä lapsuuteen, sellaisiin aikoihin, kun äitini oli joskus hyvällä tuulella, kun hän nauroi kyyneleet silmissä, muistan sen hyvin. Ja oli aikoja, jolloin äitini oli tärkein ihminen elämässäni. -- ...muistin myös ajan, jolloin äitini ja minä olimme vielä ystävyksiä. Seurasin keittiössä hänen puuhiaan. Raahasin jakkaran tiskipöydän ääreen ja tarkkailin, miten hän teki leipätaikinaa. Kertoilin hänelle kasveista, joita olin nähnyt metsässä ja reiteistä, joita olin pyöräillyt. Vielä silloin emme eläneet niitä aikoja, jolloin kaikki mitä minussa oli, muuttui vääränlaiseksi, huonoksi kerta kaikkiaan. ja se huono ei kelvannut äidilleni, kuin rautalankaa muovaten yritti äitini muuttaa minua takaisin mieleisekseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jos jotakuta kiinnostaa Saara Turusen - anteeksi, päähenkilön! - klassikkolista, niin se  on tämän näköinen:

Mèrce Rodoreda: Timanttiaukio
Marianne Alopaeus: Rajankäyntiä
Virginia Woolf: Oma huone
Minna Canth: Hanna
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Aino Kallas: Sudenmorsian
Jhumpa Lahiri: Kaima
Liv Störmqvist: Kielletty hedelmä
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Marguerite Duras: Rakastaja
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
Hélène Cixous: Medusan nauru
Sarah Kane: 4.48 Psykoosi
Emily Dickinson: Golgatan kuningatar
Enheduanna: Inannan ylistys
Ranya ElRamly: Auringon asema
Doris Lessing: Ihon alla

Sisaret 1918

Sisaret 1918
Toimittaja Reetta Laitinen, Kansan Arkiston tutkija
Sarjakuvataiteilijat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018, 110 s.

Kansi: Tiitu Takalo

Mummoni oli ensimmäinen, joka kertoi minulle kansalaissodasta. Sitä nimitystä hän käytti. Mummon isä vältti kansalaissodan, koska tunsi oikeat ihmiset ja oli hyvä puhumaan. Hän oli ison maalaistalon isäntä, joka teki kauppaa kaupungin varakkaiden herrojen kanssa. Hänen vaimonsa oli viimeisillään raskaana, odotti perheen kolmatta lasta, eikä mies voinut jättää vaimoaan huolehtimaan yksin talonpidosta ja pienistä lapsista. Mummon isä ei ollut punainen eikä valkoinen, vaan yritti pysyä puolueettomana. Se oli tarpeen, jotta pystyi myymään kinkkua ja kauraa herrasväelle ja jotta talossa oli työmiehiä tekemässä töitä. Mutta kun pikkutyttönä kysyin kummalla puolella me sitten oltiin, kävi mummoni kasvoilla varjo. En koskaan unohda miltä hän näytti sylkäistessään sanat: "No valkoisten puolella tietenkin!". Jostain syystä tämä on aina hävettänyt minua, se että sukuni kannatti lahtareita.

Reetta Niemensivu

Myöhemmin opin koulussa, että sodalla on kuusi eri nimeä: kansalaissota, veljessota, sisällissota, vuoden 1918 sota, punaisten ja valkoisten sota, luokkasota. Opin, että tämä on vaiettu sota, koska se repi kansan erilleen ja ihmiset palasiksi. Sisällisota näytti miten inhimillisyys katoaa, miten toista ihmistä ei näe enää ihmisenä vaan vihollisena. Tämän sodan jälkiä me kannamme edelleen mukanamme.

Emmi Nieminen

Sisaret 1918 kertoo kymmenen naisen tarinan, punaisten ja valkoisten. Muistelmia on kerätty Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta ja SKS:n 1918-kokoelmasta. Sarjakuvanovellien tarinat ovat tosia, jotka olisi voitu kirjoittaa sellaisenaankin. Sarjakuva tuo tarinat lähemmäs, läpi mielen ja sydämen. Lukija kokee pelon, häpeän, intohimon, kapinan, haavat. Jokainen tarina näyttää eri näkökulman, sen millaista elämä oli torpassa, rintamalla, sairaanhoitajana, kapinallisena, lapsena. Tehokeinona käytetään ajoittain punaista väriä, mikä toimii loistavasti.

Annukka Leppänen

Annan kiitoksen siitä, että kansalaissodan raakuuksia ei tässä kirjassa kuvailla, vaan teos keskittyy yksittäisen ihmisen kokemukseen ja inhimillisyyteen. Tarinat ovat paikoin hyvin koskettavia, eikä kyyneliltä tai kylmiltä väreiltä voi välttyä. Kirjan sanoma on selvä: sodassa ei ole voittajia, vain häviäjiä, eikä keskustelua sisällissodan traumoista ole vieläkään käyty riittävästi.

Mieleenpainuvin kohta:

Tiitu Takalo

Sisällissodan naisnäkökulmasta kiinnostuneille suosittelen näitä kirjoja:
Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918
Heidi Köngäs: Sandra
Anneli Kanto: Veriruusut
Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet
Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit
Lauri Lepola: Rohkeat tytöt Tampereella 1918
Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet
Anu Hakala: Housukaartilaiset

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti
Tammi 2018, 128 s.

Maria Kallio -fanina riemastuin, kun huomasin kevällä, että Kirjan ja ruusun päivän (23.4.) kirjana on tänä vuonna Leena Lehtolaisen Turmanluoti. Kirjan ja ruusun päivän teokset ovat ohuita, mutta mukavia luettavia. Ideana on, että kirjakaupat antavat tietyllä summalla ostavalle asiakkaalle erikoisteoksen kaupan päälle. Hyvä juttu asiakkaalle, mutta huono homma kirjastoille, jotka eivät voi teosta hankkia. Onneksi joka vuosi löytyy kirjaston asiakkaita, jotka ystävällisesti lahjoittavat erikoisteoksen kirjastolle. Heitä on kiittäminen siitä, että minäkin sain tämän kappaleen käsiini.

Marian mies Antti ilmoittaa perheensä yllätykseksi hankkineensa metsästäjäntutkinnon ja olleensa aseenkantolupaan vaadittavat kaksi vuotta ampumaseuran jäsenenä. Tytär epäilee, että isällä on viidenkympin kriisi, mutta Antti on sitä mieltä, että uuden harrastuksen parissa saa olla luonnossa ja tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Ensimmäinen metsästysreissu saa kuitenkin karmea lopun, kun yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee. Tutkinnan edetessä syyttävä sormi kääntyy Antiin. Marian on vaikea pysytellä jutusta etäällä, etenkin kun Antti alkaa saada uhkauskirjeitä. Lähtikö turmanluoti todellakin Antin aseesta?

Tuttuun tapaan kirjassa kuvataan pariskunnan arkielämää, silitetään kissaa ja laitetaan ruokaa. Edellisistä Maria Kallio -kirjoista poiketen, tällä kertaa ääneen pääsevät myös perheenjäsenet mies sekä lapset Iida ja Taneli. Turmanluoti on helppolukuinen, kilteistä dekkareista pitävien kirja.

Mieleenpainuvin kohta:
Miten kaukana saattoikaan toisesta olla, vaikka makasi samassa sängyssä, kosketusetäisyydellä.

Maria Kallion ystäville vinkkinä, että Leena Lehtolaiselta ilmestyy syksyllä uusi kirja, jota kuvaillaan näin:
Jännityksen mestari Leena Lehtolainen näyttää vetävissä rikos- ja kauhutarinoissa monipuolisen kertojantaitonsa ja pakkaa tiiviiseen tilaan tiheää toimintaa. Vangitsevat rikoskertomukset vievät ihmiset piinaaviin tilanteisiin, jotka pakottavat heidät reagoimaan ennennäkemättömällä ja kohtalokkaallakin tavalla.

Lehtolainen laajentaa rikoskertomusten maailmaa kihelmöiviin kummitustarinoihin ja hiipivään kauhuun. Miksi kirjastovirkailijasta tulee tappajan tyttöystävä? Löytääkö Lapin shamaani kidnapatun sulhasen? Mitä tapahtuu, kun nuori nainen joutuu aavemaiseen metsänpeittoon? Onko rakkaus kuolemaa väkevämpi ja voiko lapsella olla kolme isää?Tarinoissa mukana salaileva yksikönjohtaja Taskinen, ärhäkkä Pertti Ström, mitään pelkäämätön henkivartija Hilja Ilveskero ja peräänantamaton komisario Maria Kallio.

Jo yli 20 vuotta maamme luetuimpia rikoskertomuksia kirjoittanut Leena Lehtolainen osoittaa uudessa teoksessaan taitavansa jännityksen lajit piinaavista tilanteista kihelmöivään kauhuun ja vauhdikkaaseen trillerikerrontaan.

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

The Lido, suom. Natasha Vilokkinen

Otava 2018, 333 s.

Rosemary hymyilee ja muistaa, millaista oli kun oli kiire. Kahdeksankymmentäkuusivuotiaana hän menee harvoin minnekään ripeästi. Nyt hän kävelee ostostensa kanssa verkkaan torilta kohti asuntoaan Brockwellin puiston laidalla. Hän on pukeutunut arkisesti mutta huolitellusti pitkiin housuihin, mukaviin kenkiin ja kevätsadetakkiin. Harmaat laineet on kiinnitetty soljella pois kasvoilta. Aika on muuttanut hänen vartaloaan siinä määrin, ettei hän tahdo tunnistaa sitä, mutta silmät ovat edelleen samat - kirkkaansiniset ja hymyileväiset silloinkin kun suu ei hymyile. 

Rosemary on on asunut koko ikänsä Etelä-Lontoon Brixtonissa. Kirjastonhoitajana uran tehnyt leskirouva on käynyt maauimalassa sen vuoden 1937 avajaispäivästä lähtien. Juuri uimalassa Rosemary on viettänyt elämänsä tärkeimmät hetket: lapsuuden, sotavuodet, ensirakkauden, kypsän aikuisuuden ja vanhuuden. 

Hän [Kate] oli onneton toimittaja ja heikko ihminen, joka näytti kolmetoistavuotiaalta ja tunsikin itsensä sen ikäiseksi ison osan ajasta. Hän asui siivottomassa talossa ihmisten kanssa, jotka eivät välittäneet pätkääkään, oliko hänellä ollut huono päivä töissä tai oliko hän hukkunut kanavaan.

26-vuotiaan Katen yksitoikkoisten päivien lisäksi murhetta tuovat paniikkikohtaukset, eikä Kate oikein uskalla elää elämäänsä. Ura paikallislehden toimittajana junnaa paikallaan, kunnes päätoimittaja pyytää häntä tekemään jutun maauimalaa uhkaavasta sulkemisesta. Paradise Living -niminen yhtiö aikoo rakentaa maauimalan paikalle luksusasuntoja, täyttää uima-altaan sementillä ja rakentaa pelkästään asukkaille tarkoitetun yksityisen kuntosalin. Brixtonista on jo suljettu Rosemaryn entinen työpaikka kirjasto sekä kirjakauppoja. Uudesta tehtävästä innostuneena Kate haluaa ensi töikseen haastatella uimalan pitkäaikaista kävijää, jolloin hän tapaa Rosemaryn.

Ikäerosta huolimatta Rosemarysta ja Katesta tulee sydänystävät. He käyvät yhdessä aamu-uinneilla ja uimalasta muodostuu myös Katelle tärkeä paikka. Katen paniikkikohtaukset helpottavat uidessa, eikä maailma näytä enää niin synkältä uusien ystävien myötä. Naiset päättävät ryhtyä taisteluun uimalan pelastamiseksi. Operaation aikana Katen elämä mullistuu merkittävällä tavalla. 

Kirjassa on hyvin elokuvamainen kerronta. Tarina soljuu eteenpäin kuin, no, Rosemary ja Kate vedessä. Romantiikan ystävä nauttii Rosemaryn ja hänen miehensä Georgen rakkaustarinasta, kasvutarinoista pitävä taas Katen itsevarmuuden kasvamisesta ja oman elämän löytämisestä. Loppuratkaisu ei yllätä, mutta haitanneeko tuo. Kirjaston työntekijänä oli ilahduttavaa lukea kirjaston merkityksestä paikallisille asukkaille. En voisi olla enempää samaa mieltä Rosemaryn kanssa, että kirjasto on lähiön sydän ja sen arvo ymmärretään silloin, kun lopettamisuhka on päällä tai kirjasto on suljettu.

Tiedän kyllä, että olin pelkkä kirjastonhoitaja, mutta ajattelin itseäni mieluummin kirjojen vaalijana. Oli minun työni pitää hylly järjestyksessä, niin että romantiikka oli tahdikkaasti erotettu kertomakirjallisuudesta ja kaksitoistavuotias löysi murkkukirjan neuvoa kysymättä. Meille saattoi myös tulla silloin kun ulkona satoi. -- Hän ajattelee kirjastoa - lapsia jotka nauroivat lasten nurkkauksessa, ihmisiä jotka opiskelivat ja käyttivät tietokoneita hakeakseen töitä, ja viimeisiä päiviä kun kirjasto oli vielä auki. Kirjaston lopettamispäivänä useat ihmiset tulivat juttelemaan hänelle. 

Pinnalla pysymisen taito tarjoaa suloisia, pieni oivalluksia elämästä, vanhenemisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirjailijan jälkisanoista paljastuu, että Brockwellin uimala on oikeasti olemassa ja esikoiskirjailija Libby Page harrastaa itsekin ulkoilmauimaloita. Tämä on ehdottomasti se hyvän mielen kirja, jonka haluat lukea tänä kesänä!

Mieleenpainuvin kohta:
"Älä koskaan pahoittele", hän sanoo tuiman näköisenä. "Älä ikinä ole pahoillasi siitä, että tunnet. Älä ikinä pahoittele rakastumista. Minä en koskaan ollut pahoillani. En yhtä ainutta päivää."

Marian Keyes: Aikalisä

Marian Keyes: Aikalisä
The break, suom. Kristiina Vaara
Tammi 2018, 640 s.

Tartuin tähän kirjaan kuvauksen perusteella: riemastuttava romaani keski-iän kriisistä ja rakkaudesta. Kriisejä tässä kirjassa olikin, rakkauttakin ripaus jossain siellä tapahtumien alla. Kirjastossa tämä teos on sijoitettu romantiikka-genreen, mutta minulle kirja oli jotain ihan muuta. Jostain syystä olin koko tarinan läpi surumielinen. Liekö taustalla oma keski-iän kriisini ja parisuhteen koettelemukset, joihin kirja kyllä tarjosi peiliä.

Päähenkilönä on nelikymppinen viestintätoimiston osakas Amy, jolla on pitkä ja onnellinen avioliitto Hugh'n kanssa. Perheeseen kuuluvat tytär Amyn aikaisemmasta suhteesta, pariskunnan yhteinen tytär sekä kasvattitytär. Idylli romahtaa, kun Hugh ilmoittaa haluavansa aikalisän ja lähtevänsä reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Aasiaan vailla vastuuta ja vihkisormusta. (No haloo! Kukapa lapsiperheen vanhempi ei sitä joskus haluasi?!) Amylle Hugh'n ilmoitus tulee shokkina. Hugh vannoo ettei halua erota. Parin viikon päästä Hugh on pakannut ja jättänyt Amyn huolehtimaan heidän kolmesta tyttärestään. Tämän lisäksi Amyn on aika ajoin mentävä vahtimaan Alzheimeria sairastavaa isäänsä, jotta hänen äitinsä pääsee tuulettumaan ginikerhoon.

Lukija sukeltaa Amyn läpi käymään helvettiin: yksinäisyyteen, masennukseen, vihaan, raivoon, suruun, ikävään. Olisi helppo luoda Hugh'sta tarinan konna, mutta Keyes ei lankea tähän ansaan. Amy ja Hugh ovat inhimillisiä heikkouksineen päivineen. Ehkä juuri siksi pitkän tarinan haluaa lukea loppuun. Mitä puolen vuoden aikana ehtii tapahtua? Miten parisuhteen käy kun Hugh palaa - vai palaako hän?

Olen melko varma, että minusta tuntuu pahemmalta nyt kuin alussa, silloin kun hän lähti, ja se on outoa. Mutta silloin olin shokissa. Se on ilmiselvää nyt. Äimistynyt ja raiteiltani. Hänen lähtönsä koko syvyys ja laajuus eivät vielä olleet paljastuneet minulle. Niin ihmiset sietävät sietämättömän: me alistamme itsemme juuri sille määrälle tuskaa kuin pystymme ottamaan vastaan päivässä tai hetkessä. Vasta kun olemme käsitelleet sen, voimme ottaa vastaan vähän lisää.

Yksi kirjan parhaimmista anneista on se miten koskettavasti siinä kuvataan keväällä ajankohtaiseksi tullutta aihetta: ei-toivottua raskautta ja Irlannin aborttilainsäädäntöä. Keyes kertoo hyvin elävästi ja säälimättä kuinka vaikeaa ihan tavallisen tytön on saada abortti Irlannissa. On etsittävä ymmärtäväinen lääkäri, jotta voidaan selvittää miten pitkällä raskaus on. Sen jälkeen on matkustettava mahdollisimman nopeasti Britanniaan, jossa keskeytyksen voi tehdä ellei raskaus ole pidemmällä kuin 10 viikkoa. Keskeytyksen jälkeen on pelättävä miten selviää kipujen kanssa paluumatkan ja entä jos joku saa tietää. Millaista helvettiä on elää naisena maassa, jossa teini-ikäinen voi saada raskaudenkeskeytyksestä 14 vuoden vankilatuomion! Onneksi tämä Euroopan tiukin aborttilaki kumottiin toukokuussa.

Yhtä kaikki, tämä kirja on Keyesin raskaimpia ja ehkä siksi parhaimmasta päästä. Amy ja Hugh läväyttävät lukijan kasvoille sen usein pohditun vaihtoehdon, lähteä vai jäädä, ja tarinan myötä lukija pääsee kokeilemaan sopiiko Amyn tai Hugh'n ratkaisu itselle. Romantiikkaa kaipaavalle tätä ei voi suositella, mutta jos olet koskaan parisuhteessasi toivonut pääseväsi hetkeksi pois, haaveillut seksistä jonkun toisen kanssa tai harkinnut eroa, tartu tähän kirjaan.